Satan i gatan

Mitä sanoa, kun ei ole sanoja. Jokainen virke alkaa väärästä kohtaa eikä lopu mihinkään. Mitä tuntea, kun tunteet ovat epävakaita, hallitsemattomia kuin hiukkaset Pohjois-Ukrainassa keväällä 1986. Olen pyörinyt läpi yön pimeimmät tunnit, aurinko alkaa nousta. Tai ei aurinko kasvojaan näytä, valaisee vain verhon läpi. On huhtikuun 8. päivä, lauantai, kellon viisarit viiden ja puoli kuuden välillä. Vai onko sittenkään? En osaa oikein sanoa, oliko eilistä ollenkaan. Kaikki tuntuu kovin etäiseltä – voiko kaikki ympärillä muuttua niin nopeasti? Kuljin vain kaupan etuovelta takaovelle. En tiedä; paikalleni en voi jäädä – sieluni on juossut jo pitkälti toista kierrosta kelloa. Ulkona epäilen vielä kerran, kaikki tuntuu pysähtyneen paikoilleen. En kuule mitään, edes ainaista Tukholman liikenteen taustamelua, en näe ketään, on täysin hiljaista ja harmaa harso maan yllä. Jostain minun on saatava kiinni, jotten tukehdu tähän. Tuntuukohan lumivyöryn sisällä tältä?

Nostan kuulokkeet korvilleni valitakseni puhelimestani musiikkia, joka antaisi sielulleni tilaa hengittää. Ja siinä se sitten lukee. Eihän tämä voi olla sattumaa, vaikka sitä se juuri on. Samoin kuin kaikki eiliset valintani, joiden kombinaatio oli omalla kohdallani lopulta onnekas. Soittolistani on pysähtynyt hetkeen, jonka tiedän vielä todeksi. Kesken on jäänyt Veronica Maggion kolmannen albumin nimikkokappale Satan i gatan. Kello lyö jälleen, todellisuus on takaisin. Tämä on se merkki, jota olen etsinyt. Ihmismieli on arvaamaton ja valikoiva – rikkinäinen omaksi eduksemme. Etsimme ympäriltämme merkityksiä ja symboliikkaa, koska tarvitsemme niitä. Symbolikieli on pyrkimyksemme kuvata sisäisiä kokemuksiamme jollain konkreettisella, ymmärrettävällä tavalla, kuten saksalainen filosofi Erich Fromm asian on esittänyt. Kesken jäänyt kappale on minun oveni sekasortoiseen sisäiseen maailmaani.

Ei valoa ilman varjoa.

Minun täytyy saada sanoa, mutta kenelle sen kertoisin. Rationaalisuudella on rajansa: kaikkea ei voi kuvata eikä kaikkea ymmärtää kielen keinoin. Kun järki rajoittuu rakenteisiinsa, tulee tunne avuksi ja auttaa eteenpäin. Vaan äärimmäisissä tunteissa, niin huonoissa kuin hyvissä, rakkaudessa kuolemassa, kaikkein rajuimmissa ja syvissä, loppuu sanoilta sisältö ja kieleltä teho. Silloin käy kertojaksi keho. Nyt on vain annettava ruumiini kuiskata ja huutaa. Luonto osaa kuunnella, kun keho kertoo – ei kauniisti eikä kunnolla, vaan raa’asti ja hallitsemattomasti. Metsä on täysin hiljaa puhuessani poluille. Askeleeni on lyhyt ja raskas, mäet näyttävät vuorilta. Sillä ei tosin ole mitään väliä, en minä väsymystä tunne. En ajattele edes itseäni, vaan tunnen suunnatonta huolta kaikista muista. En saa koskaan tietää, mitä tapahtui niille kolmelle koululaiselle myymässä pääsiäiskukkia, sille äidille lastenvaunujen kanssa tai liikennevaloissa vieressäni seisoneelle iäkkäälle naiselle. Juoksen kauan, varmaan pidempään kuin aikoihin. En ole katsonut kelloa tai mitään muutakaan, ei sillä ole väliä. Luonto kuuntelee ja ymmärtää, vaikken siiihen edes itse kykene. Metsä polkuineen on nostanut harteiltani edes osan taakasta, antanut minulle pienen hetken rauhaa. Tarpeeksi, että voin sulkea silmäni ja viimeinkin nukahtaa.

Ihminen tarvitsee luontoa, vaan luonto ei ihmistä.

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X