Ymmärryksen tuolla puolen

Maailma, jonka näen, on kaunis ja hyvä – maailma, jossa elän, raskas ja rikkinäinen. Lapsesta asti muistan kantaneeni sitä voimaa mukanani. Sen ymmärtäminen on vaatinut aikaa, kuten ettei suurin osa sitä voi edes ymmärtää. Se on mahtava vahvuuteni – mahdottoman kaataja, vaan synkkä on myös varjonsa sen. Olen oppinut pitämään piilossa, suojelemaan sitä ympäröivältä maailmalta – naama vasten asfalttia tosin. Tilaa ei ole ollut koskaan eikä ole vieläkään, vaikka maailma siltä osin on parempaa kohti muuttunutkin. Se ei vain sovi kuvaan, ei ennen kuin aikamuodoksi on vaihtunut preteritum. Urheilukin oli minulle liian rajoittunutta, liian yksinkertaista. Huippu-urheilijan täytyy olla yksinkertainen – ei tyhmä, vaan yksinkertainen. Se maailma, kuten kaikki muukin ”huipulla”, on muuten liian raju ja repivä.

Lapsuuteni sankarit, suurimmat esikuvani niin sädekehä yllään kuin lankeemuksessakin olivat Marco Pantani ja Mika Myllylä. Mitalit ja voitot eivät heistä tehneet erityisiä, vaan armottomuus, hauraus ja katse silmissään – tarttumapinta, johon pystyin samaistumaan. Kun mieli pääsee irti rajoitteistaan, ei tuloksella ole enää väliä, ei kilpailla kelloa tai muita vastaan. Silloin pystyy itsestään repimään irti liian paljon, ennen pitkää palasia sielustaan. On vain mentävä aina hieman pidemmälle, mutta horisonttia et kiinni saa. Tavoitteet ja ehdot eivät ole olleet omia enää pitkään aikaan – murtuu hiljalleen sydän ja sielu, jää urheilusta jäljelle vain musta nielu. Myöhemmin olen löytänyt itseni eri taiteiden harjoittajista, kuten vaikkapa Heath Ledger. Kun ei mieli tunne rajoja, ei yksi ihmisikä riitä kaikkeen. Ei osaa pysähtyä. On liian vahva ollakseen heikko. Ja sitten ylittää rajan, jonka meistä jokainen ymmärtää.

Taivas ja maa toisensa kohtaa.

Rajaton mieli repii kehon rikki. Ruumiini sietokykyä olen koetellut liian paljon – jossain kohtaa en tunne enää fyysistä kipua, en liioin pelkoa. Niissä hetkissä en ole enää omassa kehossani, olen irti kaikesta. Olen juossut itseni kyvyttömäksi puhumaan tai kohdistamaan katsettani, tajuttomaksikin. Laittanut itse sijoiltaan lähteneen lonkan kuin olkapäänkin paikalleen kesken kisan jatkaen maaliin. Juossut kisan loppuun jalalla, jossa oli avohaava luuhun asti. Menettänyt tunnon kaikista raajoistani ja rintakehästäni useaksi päiväksi lumimyräkän yllätettyä. Kertaakaan en tuntenut kipua tai kylmää, suljin sen mielestäni pois. Olen ajanut pyörällä vuoristotietä alas 80 km/h autojen seassa ja kiivennyt pystysuoria seinämiä kivien välissä vailla turvalaitteita. Yksikin virheliike olisi riittänyt, vaan en tuntenut pelkoa. Tarinoista hurjimmat kerron vasta, kun olen tuhkaa taivaan tuulissa. En osaa sitä selittää – kun mieleni ottaa vallan, sulkee se itse itsensä tuntemasta kipua tai pelkoa. Kaikki tulee vasta myöhemmin. Pystyin ajamaan itseni liian pitkälle jaksamisen suhteen urheillessani. En osannut tuntea väsymystä tai kipua, jatkoin vain yli sietokyvyn. Liian usein olen kulkenut ymmärryksen tuolle puolen – irrotakseni ruumiini rajoitteissa, paetakseni säröjä sielussani.

Pilvien päällä, alla taivaan itseni löydän, lentää saan.

Luova ja herkkä sielu älykkäässä ihmisessä saa aikaan ihmeitä, mutta murtuukin helposti. Kysyessään kysymyksiä vailla vastauksia, kantaessaan huolia muiden unohtaa ja kadottaa äkkiä itsensä. Tahto ja teot ovat omiamme, vaan lopputulemaa emme usein valitse. Hyvät asiat eivät ole erinomaisuuttamme, huonotkaan eivät heikkouttamme – kimmokkeita elämän emme saa juurikaan päättää. Jokainen meistä voi pudota. Aikanaan en olisi itsekään tarvinnut kuin ehkä yhden kimmokkeen toiseen suuntaan ja olisin vain nimi kivessä. Onneksi minulla on ollut ympärilläni ihmisiä, jotka tietoisesti tai tietämättään ovat osanneet sanoa ja tehdä riittävän monta oikeaa asiaa. Ja onneksi minulla on ollut urheilu ja luonto – sydämeni sävellaji. Ja suurin onneni oli sairastua vakavasti – kun kuolema kysyi kipujen keskellä olisinko valmis, rakastuin liiaksi elämään. Katosi tarve kilpailla ja menestyäkin. Miksi enää yrittäisin soittaa epävireisesti nuoteista vieraista, kun voin säveltää oman sinfoniani. Suksilla, selässä pyörän tai jalkojen viedessä, poluilla lapsuuden tai vuorilla valtavilla, paisteessa auringon, syyssateessa tai myrskyn kourissa, nousussa auringon tai loisteessa kuun saan elää koko sielullani, maalata omilla väreilläni – löytää takaisin aina uudelleen.

Jos koskaan unohdan, kuka olen, mitä itselleni lupasin – miksi elossa olen, muistuta minua.” (Zaz – Si jamais j’oublie, oma käännökseni)

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X