Viimeinen osuus

Oli askeleeni matala, kanto kovin katala. Siihen varpaani löin, hetken aikaa elämöin. Kuudesti laukesi kirosanatykki – sitten nauroin. Nauroin, koska musta ja muodoton jalkaterä olisi paras tapa päättää urheiluni jatkoerä. Erä, jossa luistelin piruetteja muiden pelatessa pelikirjan mukaan. Viimeisen vapaaohjelmani vetäisin hymy kasvoillani, vaikka vammat molemmissa jaloissani estäisivät edes  kunnollisen kävelemisen. Kaikkia muita huoletti joukkueemme tähden. Valehtelin, että jalkani kestää, sanoin, että lähden. He ymmärsivät vain sanan toisen puolen – puolen, joka pois vei huolen. Lupasin mennä paikkaan, missä ei ole fyysistä kipua. Ei heidän tarvitse tietää hintaani – sydäntä repeävää rintaani. Maalissa katsoivat vain tuloslistaa, eivät nähneet minua. Puhuivat vain luvuista nimeni molemmin puolin, eivät olleet kuulleet sanojani. Eivät he ymmärrä, eivät ehkä pysty tai eivät halua. Puhuvat vain seuraavasta kerrasta, koska olen liian hyvä lopettamaan. Hyvä tai huono, samapa tuo – olen kuitenkin valmis. Vielä yhden kerran annoin kaikkeni, siis aivan liikaa. Revin irti, mitä minusta lähtee. Juoksin viimeisen viivani Hälvälän supikoihin jaloilla, joista kumpikaan ei ollut juoksukuntoinen. Maasto kuvaa minua kaikin puolin hyvin, sinne on hyvä lopettaa.

Pinnasta heijastuvat kasvot oman maailman.

Kasvoin urheilijaksi ajassa, jolloin kaikkea piti mitata. Piti olla tietoa ja dataa. Piti suunnitella ja seurata, ja kaikkea viimeisen päälle tarkkaan. Silloin ladottiin määrää ja riitti myös tehoa, kunnolla rankaistiin kehoa. Ja olihan minulla valmiudet tehdä kaikkea tuota. Liikaa kuuntelin muita, itseäni liian vähän. Se oli mustaa ja valkoista, kaiken kertoi tuloslista. Olisi minulla varmaan ollut riittävästi lahjoja, vaan en minä juossut menestyksen vuoksi. Maailma on hivenen muuttunut, urheilu ei lopulta paljoakaan. Se on binäärisen ajattelun maailma, joko-tai. Jollet tee yhtä, olet laiska – jollet toista, motivaatiosi on heikko. Se sopii yhdelle ihmistyypille ehkä toisellekin, joille urheilu on suorittamista enemmän tai vähemmän – sanastokin sen kertoo. Minulle urheilu on itseilmaisua, taidetta. Omalla tavallani tietysti seuraan ja suunnittelen tekemistäni, mutten niitä pysty muille avaamaan. Eivät ne ole lukuja ja graafeja, eivät sanojakaan. Minä elän tunteesta – rakastan niiden rajattomuutta. Ei minun tarvitse analysoida dataa tai muuttujia ennen tai jälkeen, tulee vain löytää oikea tunne. Se tunne on hyvin voimakas, ja luovassa tilassa voin tehdä odottamattomia asioita. Melko hyvin sen osaan keinotekoisesti luoda, mutten halua. Vuodan kuiviin. Inspiraatiossa kestän hyvin 5 tuntia urheilua päivässä, luomisen tuskassa teen muuta. Siksi saatan olla yleisen arvion mukaan joskus todella hyvä, joskus taas aivan luokaton.

Älä katsoa minua – katso värejä, jotka saan aikaan.

Mitä harjoittelu lopulta on? Kai se tarkoittaa valmistautumista tietoiseen tulevaan päämäärään. En ole siis oikeastaan harjoitellut enää vuosiin. Ulkoisesti se on voinut siltä näyttää. Viimein päästään siihen lukijaa mahdollisesti kiinnostavaan osaan. Mitä sitten olen tehnyt? Ei juoksijaa välttämättä tehdä juoksemalla tai hiihtäjää hiihtämällä. Se olisi liian yksinkertaista, ja sopii ehkä lokeroituun maailmankuvaan, missä harjoitus on harjoitus ja urheilija kehittyy vain kehittävien sellaisten kautta. Tavoitteeni ovat abstrakteja, saavuttamattomia. Kulkevat edelläni horisontin tavoin. Kuljen niitä kohti, vaikken saavuta ikinä – mutta löydän aina uutta. Minua rauhoittaa, etten koskaan pääse perille. Aikoinaan aloin tanssia oppiakseni tuntemaan koko kehoni ja käyttämään sitä rytmillisesti oikein. En osaa ”oikeasti” tanssia, mutta olen oppinut teknisesti paljon paremmaksi juoksijaksi, hiihtäjäksi ja pyöräilijäksi. Kuuntelen ja tunnustelen kehoni rytmiä – tanssin niin poluilla, suksilla kuin satulassakin. Ja se rytmi tulee tunteesta, jota elän ja käsittelen. Kehoni tulkitsee, mitä en sanoiksi osaa muotoilla. Laulamalla opettelin hengittämään oikein. Usein siis lauleskelen, vaikken osaa sitäkään. Ei minulla ole enää harjoituksiakaan, eivät sydämeni, lihakseni tai hermostoni tiedä, olenko treenaamassa vai rappusissa matkalla lounaalle. Eikä minun tarvitse kantaa huolta harjoitusmääristä – kehoni osaa kertoa, mitä se tarvitsee. Kaikkialla on mahdollisuuksia kehittyä, varsinkin uudessa. Pitää vain uskaltaa nähdä, kuulla ja tuntea.

Ei elämän ja urheilun tarvitse olla ehdotonta. Ehdoitta suostun vain rakastamaan.

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X