Pelon kautta

Seisoin sillä pienellä kielekkeellä vuoren rinteellä. Luultavasti olin taas eksynyt reitiltä, edessäni 10 metrin pudotus kivikkoon, ja ainoa mahdollinen suunta olisi kiivetä kahden kiven välissä viisi metriä lähes pystysuoraan ylös. Silloin minä pelkäsin. Ajattelin, että on luonnollista pelätä. Ei minun tarvitsisi enää jatkaa, voisin kääntyä takaisin – sen olen itselleni aina luvannut. Pelkoni oli kuitenkin täysin rationaalinen, ja sitä voisi ymmärtää. Ei pelkoni mihinkään kadonnut, mutta oli hallittavissa – apurini lopun matkaa. Sinä pilvisenä kevätaamuna tuijotin seinää ja ymmärsin viimein, että tähän kaikki saattaisi oikeasti päättyä. Olinhan sitä monesti ajatellut, mutta vain teoriassa. Nyt se istui kuitenkin vieressäni, laski kätensä hartialleni, muttei sanonut sanaakaan. Silloin minä pelkäsin. En tiennyt mitä, mutta murruin ja itkin. Ne kyyneleet olivat rajumpia ja puhtaampia kuin yhdetkään aiemmin – kirkastivat silmäni. En ollut pelännyt kuolemaa, vaan elämää.

Pelolla on monet kasvot – toivoa ja valoa vai ahdistusta ja pimeyttä kuristavaa?

Jokainen meistä pelkää aivan jokaisena päivänä, tietoisesti tai tiedostamattaan. Heikkoutta ei ole pelätä, vaan kieltää se. Tämän ajan pakonomaisessa positiivisuuden kulississa ja onnellisuuden oravanpyörässä kaikesta vähänkään vaikeasta ja kipeästä halutaan ja pyritään eroon vain kääntämällä sille selkänsä. Tai siitä on vähintäänkin rakennettava sankarillinen selviytymistarina, mikä maalataan iloisen kirjavaksi tai enintään pastellisävyin. Silloin jää näkemättä ja kokematta herkimmät ja hauraimmat hetket – ihmisyyden parhaat osat, jotka kaikesta kivusta, surusta ja epätoivosta huolimatta ovat niin kauniita, ettei niitä pysty kuvailemaan. Mutta useimmat haluavat vain olla jotain suurta tekemättä mitään, toistella sisällöttömiä korulauseita ja rakentaa oman kulissinsa. Kun valitsee katsovansa vain yhteen suuntaan, tulee tietämättään kovinkin sokeaksi – oman maailmansa iteraatioksi, vertaistensa vahvistamaksi. Jää näkemättä ja kokematta suurin osa elämää. Itsensä vanki piirtää huuruiseen ikkunaan nimensä. Sen tuntee – tuijottaa. Ei huomaa lasin takana katoavaa elämättä jäävää elämää. Haihtuvat pisarat pinnalta pelon. Jää vain hiljaiset tahrat.

Pelkääminen on rajua, joskus sietämätöntäkin, mutta mahtavaa. Minua pelko hetken aina hallitsee, sitten ohjaa ja opettaa – kertoo, mikä on tärkeää. Pelko, kaistapäinen mielikuvitusystäväni, on minua vienyt elämässä yhä uudestaan pidemmälle kuin olen osannut kuvitella. Usein puhutaan pelon voittamisesta, mutten sitä halua edes voittaa – ei meidän tarvitse kilpailla toisiamme vastaan. Pelossa on kuitenkin vain kyse käsittelemättömistä tunteista; voittaminen tarkoittaisi niiden kieltämistä ja tukahduttamista. Minä haluan ymmärtää. Sen jälkeen voi pelko kulkea rinnallani ja vetää yli vaikeiden kohtien. Joskus tosin vain menen pää edellä pelkoa päin tunteen mukana ja katson, miten päin tulen ulos. Tyhmä ei tarvitse olla, mutta sopivasti hullu normaalin ihmisen silmissä. Nerouskin lie vain hallittua hulluutta.

Olen ihmetellyt useiden urheilijoiden suunnatonta jännittämistä, pelkoakin, isojen kisojen alla. Osalla se vaikuttaa kasvavan aivan hallitsemattomaksi ja saa tekemään täysin irrationaalisia ratkaisuja, joita on vaikea tunnistaa. Epäonnistumisten käsittelyäkin on vain selkänsä kääntäminen ja unohdus, toivo paremmasta seuraavasta kerrasta. Kun kaiken pyrkii ratkomaan yhdellä tavalla, katsoo vain yhdestä kulmasta, joutuu maailmaa taivuttamaan enemmän ja enemmän. Lopulta on maalannut itsensä nurkkaan iloisten väriensä vangiksi. Veitsellä on lusikkaa helpompi leikata, vaan ei syödä soppaa. Pelko voi olla valoa pimeydessä, toivoa ja odotusta – vaan voi pelko olla myös valon tukahduttavaa pimeyttä, sumua ja ahdistusta. Tuntematonta on luonnollista pelätä, mutta oman tapansa pelätä voi valita. Jokainen tarina loppuu tavallaan, ennemmin tai myöhemmin – antaa tilaa uudelle. Kaikkea en osaa itse sanoa – onneksi on lahjakkaampia kertojia. Ajatuksia ja tunteita herättävä tarina pelosta, erilaisuudesta ja etenkin elämästä, jos haluat hiljentyä hetkeksi.

On minun aikani päästää irti.

Tämä tulee jäämään viimeiseksi tekstikseni – paljon olisi sanottavaa, vaan ei sanoja kertomaan. On minun aikani päästää irti ja antaa tilaa uudelle. Jos tekstini ovat edes yhdessä lukijassa herättäneet puolikkaankin uuden ajatuksen tai tunteen, ei tämä ole ollut täysin turhaa. On aika syksyn ja lehtien pudota.

-Ville

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X