Uusi polkublogisti (S. Vähänen) esittäytyy

Tervehdys,

Olen 42 vuotias polkujuoksija, jolla on juuret suunnistuksessa. Edustan yleensä kilpailuissa Sajaniemen Sonneja, mutta olen aktiivisesti mukana Samba trail running clubin toiminnassa. Olen ollut aktiivisesti urheilussa kiinni aina lapsesta asti. Vanhempani veivät minut suunnistuksen oravapolkukouluun jo 4 vuotiaana ja niihin aikoihin suoriuduin jo ensimmäisestä kilpailustakin. Siitä lähtien minut on nähtykin useasti suunnistuskisoissa paria taukoa lukuun ottamatta. Nuorempana koin, että hiihtosuunnistus, tuo jokamiesluokan hankiralli, vei voiton kesäsuunnistuksesta ja siinä lajissa olisi ollut enemmän rahkeita menestyä. Hiihtosuunnistus olikin hauska harrastus, koska vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti kisoissa ja oli mukava käydä kisoissa ja leireillä seurakavereiden kanssa. Vaikka näennäinen panostus oli kuitenkin hiihtosuunnistuksessa, kesäsuunnistus pysyi kuitenkin tiukasti rinnalla.

Kun olin 18 – 26 vuotias, hiihtosuunnistuksessa olikin hieno kulttuuri Suomessa; harrastajia oli paljon ja kilpailimme usein jännittävissä viestikilpailuissakin. Silloin nuorempana sitä ei ajatellutkaan, että miltei joka viikonloppu talvella reissasimme vanhempieni kanssa ympäri Suomea kisoja kiertäessä. Nykyään puistelen päätäni, kun muistelen ettei me osattu olla välillä kotona ja rakentaa kuntoa rauhassa, mutta toisaalta nostan hattua vanhemmilleni, jotka jaksoivat reissata kanssani ja olivat innokkaasti tunnelmissa mukana. Nuorena minulla oli kova intohimo panostaa kestävyysharjoitteluun ja tuntui siltä, että haluaisin käyttää kaikki vapaa-aikani treenaamiseen. Valitettavasti kroppa ei ollut koskaan samaa mieltä kanssani ja se on opettanut itsenäni miettimään myös enemmän harjoittelun sisältöä pelkkien kilometrien ja tuntien sijaan.

Siinä vaiheessa, kun opiskelut vaihtuivat töiksi, oli helppoa jättää hiihtosuunnistus taka-alalle johtuen ajankäytöllisistä ongelmista ja korvata se juoksulla. Yksi syy etäisyyden ottamiseen oli myös se, että kyseessä oli urheilulaji, jossa välineillä ja voitelulla oli tympäisevän suuri painoarvo. Toki hiihdän kuntoilumielessä nykyäänkin mahdollisimman paljon talvella (noin 20 vuotta vanhoilla suksilla tottakai), mutta on ajankäytöllisesti tehokkaampaa laittaa lenkkarit kotiovella jalkaan ja lähteä juoksemaan. Hiihto on kyllä lähellä sydäntäni eri muodoissa, koska jo pikkupoikana laskin mäkeä lähimetsässä päivät pitkät kavereiden kanssa ja sukset oli miltei aina jaloissa. Koen nykyään, että hiihto on harjoitusvasteellisesti juoksua parempi treenimuoto, kun sitä osaa ujuttaa sopivasti ohjelmaan tukemaan muuta talviharjoittelua.

Sain ensipuraisun hieman raadollisemmasta työelämästä työskennellessäni vuosina 2008 – 2010 Euroopan hiukkastutkimuskeskuksessa CERN:ssä ja siitä lähtien olen tehnyt aika hanakasti töitä työrintamalla. Liikunta oli aina ollut merkittävässä roolissa elämässäni ja se toimi vastapainona muulle tekemiselleni. Kun oli hyvässä fyysisessä kunnossa, jaksoin myös tehdä kovasti duunia ilman että koin siitä stressiä tai että väsyin. Sain elämältäni arvokkaan opetuksen, kun Suomeen palattuani koin työelämäni toistaiseksi huonoimman kahden vuoden jakson. Silloin oli jatkuvasti aikataulupaineita eikä töitä tahtonut ehtiä hoidettua alta pois millään. Työpöydälle vyöryi papereita ja sähköposteja enemmän mitä keho ja mieli kesti ja siinä samalla piti elää muutakin elämää. Silloin tuntui helpolta vähentää urheilua ja tehdä kompromissi oman hyvin voinnin suhteen miellyttämällä muita, mutta pian sen jälkeen omissa verkoissa soi ja olin jo ajautumassa hyvää vauhtia kohti burnouttia. En koskaan onnekseni saavuttanut tätä surullisen kuuluisaa tilaa, mutta tapaus oli opetus itselleni, että mieltä ja kehoa ylläpitävää liikuntaa ei kannata sivuuttaa ja sitä kannattaa tehdä aina niin vanhaksi asti kuin pystyy!

Myöhemmin perustimme oman yrityksen muutaman kollegan kanssa eikä sen jälkeen ole tarvinnut montaa kertaa miettiä motivaatiota työn tekemiseen. Start-up yrityksen tulevaisuus on usein hyvin epäselvä ja sumuinen eikä sitä aina tiedä mitä on edessä kolmen kuukauden päästä, koska toiminta on hyvin dynaamista ja hyvin monet asiat vaikuttavat yrityksen kasvuun tai karille ajoon. Epävarmoina aikoina olikin helppo asettaa itselleni urheilullisia tavoitteita esimerkiksi polkujuoksukilpailujen muodossa ja ne toimivat kiintotähtinä omassa elämässä kaikkien muiden haasteiden keskellä. Oli vain yksinkertaisesti helpompaa kontrolloida omaa tulevaisuutta kuin firman tulevaisuutta. Firma on vielä pystyssä, mutta olen oppinut optimoimaan päivittäisiä rutiineja itselleni sopiviksi. Arkipäivät rullaavat yleensä kevyellä harjoittelulla ja viikonloppuna yritän iskeä kovemmin treeniä.

Polkujuoksun koin kilpailumuodossa ensimmäistä kertaa vuonna 2015, kun osallistuin sekä Nuuksio Classic:iin ja Helsinki City Trailiin. Mukavaa polkujuoksussa oli toki se, ettei omat suoritukset kaatuneet suunnistuksellisiin virheisiin, mutta erityisesti ihastuin polkujuoksun hienoon yhteisölliseen henkeen ja hienoihin kisareissuihin. Polkujuoksijat osaavat olla rennosti kisareisuilla ja nauttia luonnosta ja kilpailuista ilman kelloa tai suoritusta liikaa tuijottamatta. Itsekin olen näemmä absorboinut jotain yhteisöstä, koska enkä ole enää yhtä kilpailuhenkinen kuin ennen. Polkujuoksussa minua erityisesti kiehtoo vuoret, koska minulla on ollut niihin liittyviä harrastuksia; vuorilla liikkuminen, randohiihto ja kalliokiipeily.

Tässäpä olikin pitkä esittely itsestäni… Pyrin jatkossa kirjoittelemaan yleishyödyllisistä asioista liittyen polkujuoksuun. Valmennukselliset asiat kiinnostavat minua ja varmasti painopiste on niissä, mutta toisinaan jaan henkilökohtaisiakin kokemuksiakin.

Tsemppiä kaikille ylimenokauden harjoitteluun ja varokaa salakavalaa marrasputkea!

-Sami

 

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X