Nuts YPH DNF

Kirjoitin kisakertomukseni muutama viikko keskeytykseen päättyneen kisan jälkeen. Se oli hetken toisessa blogissa, mutta siirrän sen tänne lopettaessani tuon toisen blogin. Huomasin tehdessäni pientä tarkastusta, että Nuts Ylläs Pallas sivut ovat päivittyneet ja ilmoittautuminen 12-13.7.2019 järjestettävään kisaan avautuu 20.11.2018. Matkoina on Buff Trail Tour Finland-osakilpailu 37km Äkäslompolosta kiertäen Ylläksen seutua. Hetta-Pallas 55km lähtöaikana perjantaina klo 18.00. UTTF matka Hetta-Äkäslompolo 160km ja neljäntenä matkana 105km. Tästä matkasta puuttuu sivuilta esittely, mutta kaiken logiikan mukaan se tulee olemaan Pallas-Äkäslompolo.

Suurin osallistujamassa siirtynee tuolle 37km matkalle, koska sillä on Buff Trail tour-pisteitä jaossa. Miten Hetta-Pallas vaellusreitti ilta- ja yökilpailuna houkuttaa kisaajia, kun sen maali on erillään muista matkoista, ja suurella osalla maaliintulo ajoittuu yöhön? Mitä mieltä olet uudistuksista?

Se on kuitenkin tulevaisuutta, palataan menneisyyteen. Tuossa kisaraporttini:

Lauantaiaamuna reippaat atleetit menevät aamupalalle hotelli Pallaksen aulan läpi. Henkilökunta toivottaa iloisesti mukavaa kisäpäivää. Positiivinen kisajännitys huokuu kauniin tunturihotellin sisällä. Myös ulkona on säpinää, kun perusmatkan kisaajat ohittavat huoltopistettä. Paikalle soljuu väkeä autoillakin, niin kisaajia kuin kannustajiakin. Muutama poro makoilee rinteessä hotellin parkkipaikan yläpuolella. Ne katsovat tyhminä moista kouhkaamista. Eihän nyt ole sääskiäkään, mitä pitäisi jolkotella pakoon pitkin tunturin rinnettä. Kisaajilla on monta poronkusemaa edessä.

Itse en kuse, ja tämä on ensihoitajan mielestä isoin ongelmani. Hoitaja vaihtaa kolmannen tippapussin tippumaan suoneen. Istun hotellinaulassa nahkasohvalla, verenpaineeni on 88/50 ja hoitaja soittaa päivystävälle lääkärille. Hoitajan mielestä minun pitäisi runsaalla juomisella ja tiputuksella jo pissata.

Reilut 12 tuntia aiemmin seisoin lähtöviivalla Ylläksellä. Paahtava aurinko kuumotti niskaani, enkä pitänyt siitä. Helteet eivät koskaan ole olleet minun juttuni. Luottavaisesti lähdin kuitenkin kaverini Teron kanssa kisaan. Terolla oli riittävästi kokemusta ultrajuoksuista, joten tietotaito mahdollisista haasteista oli hallussa.

Hetki ennen lähtöä. Toiveikkuutta vai epävarmuutta.

 

Ylläksen rinteen kiikkuminen oli mahtavaa. Kaukana edessä näkyi kärkeen sännännyt paidaton sankari, jonka nimesimme Tarzaniksi. Hänen perässään oli jo pitkäksi jonoksi muodostunut joukko juoksijoita. Toisten peesissä oli rinnettä vaikea kävellä, askelten tahti ei osunut itselle sopivaksi. Haeskelin omaa latua ja ohittelin letkaa. Ylläksen päällä tuli tehtyä ensimmäinen virhe. Tiedostin kyllä, että aiemman kokemuksen perusteella jyrkkä alamäki alussa olisi pitänyt kävellä alas. Minulla oli aiemmin ollut ongelmia etureisien tulevasta kramppailusta jyrkkien alamäkijuoksujen jälkeen hellekelillä. En malttanut kävellä, vaan rullailimme Teron kanssa mäkeä kepeästi alas.

Olin laatinut itselle tarkan aikataulun, jossa tavoiteaikana Ylläs-Pallas-Hetta matkalle oli 24h. Ensimmäisessä huollossa Kellokkaassa olimme minuutin tarkkuudella. Huollossa täytin pullot ja join mielestäni reilusti. Pian Tero hoputti takaisin liikkeelle. Kellokkaassa oli hienosti yleisöä ja mekin saimme osamme kannustuksesta. Reitti jatkui mukavassa kuusimetsässä, mikä varjosti viilentävästi paahteisen rinteen jälkeen. Jalka oli kevyt, ja minun piti kovin hillitä vauhtia ja innostustani.

Kesänkin pirunkurun nousussa Tero puuskutti tuimasti. Katselin hänen kasvojaan, jotka virtasivat solkenaan hikeä. Hän näytti huomattavasti rasittuneemmalta kuin tällä vauhdilla ja tässä vaiheessa matkaa pitäisi. Tero oli kuitenkin alle 3 tunnin maratoonari ja olin etukäteen luottavaisempi hänen kuntoonsa kuin omaani. Kiipesin edeltä tunturin päälle odottamaan. Otin siellä kuvia ja join rauhassa.

Pirunkuru. Ylläs näkyy taustalla.

Hieman ennen Peurakaltiota Tero jäi poistamaan kiveä kengästä. Sanoin käveleväni hiljaa eteenpäin, joten hän saisi helposti minut kiinni. Kiinniajo kesti kuitenkin yllättävän pitkään. Lopulta Tero saapui ja sanoi saaneensa kramppeja yrittäessään laittaa kenkää takaisin jalkaan. Kramppien pois saaminen oli ollut työlästä. Olimme taivaltaneet vasta reilut 20km, joten tämä ei enteillyt hyvää.

Peurakaltiossa olimme edelleen hyvin aikatauluni mukaan noista hidasteluista huolimatta. Huolsimme pitkään ja hartaasti. Oma oloni oli edelleen loistava, ei mitään vaivoja. Menohalut olivat kovat. Tästä tulisi hieno reissu. Huollon jälkeen Teron krampit jatkuivat ylämäissä. Hän joutui käytännössä kaikki jyrkemmät ylämäet raahustamaan ylös koukistamatta polvia. Tämä oli hyvin hidasta. Odottelin kaikkien jyrkkien mäkien päällä. Ennen Pahtavuomaa koin ensimmäisiä omia ongelmia. Etureidet muistuttivat nyt siitä Ylläksen alamäen kouhottamisesta. Reidet sanoivat, että olisit houkka kävellyt vaan silloin, niin toimisimme nyt. Samoin vasemman polveni alapuolelle, säären ulkolaitaan tuli ikävä kipu, joka tuntui tuskaiselta kaikissa alamäissä. Olimme surkea parivaljakko, toinen ei päässyt ylämäkiin, eikä toinen alaspäin. Porukkaa alkoi ohitella meitä solkenaan.

Ennen Pahtavuoman huoltoa olevalla tasaisella osuudella juoksu kulki. Koin himmeän hentoa toivonkipinää ja olin miltei varma, että selätän kivun. Pian aamulla olisimme jo Pallaksella, kyllä tämä tästä. Jossain puron ylityksessä juoksijat täyttivät pullojaan purosta. Myös Tero täytti pullonsa. Joku huomautti sillan alapuolella olevan poronraadon. Kaikki olivat kuitenkin täyttäneet pullot ylävirran puolella, joten ei huolta siitä. Yksittäinen hillanraakile näkyi suolla.

Pahtavuoman huollossa näkyi keskeyttäneitä, joku oksensi. Tuli sellainen olo kuin nämä olisivat sodassa haavoittuneita odottamassa kenttäsairaalaan pääsyä. En kyllä ollut mukana jatkosodassa, mutta tällainen mielleyhtymä tuli näystä. Syötyäni muistin, että minullakin oli kivi kengässä. Otin kengän pois. Ei ollut kivi, vaan noin appelsiinin kokoinen rakko. Seuraavassa kisassa minulla olisi sentään jo juoksusukat. Ei ikinä enää tällaisia sukkia jalkaan. Huollossa joku puhui ukkosen tulevan. Herättelimme leikkisästi keskustelua salamaniskusta, niin ei tarvitsisi enää raahustaa. Huolsimme pitkään, ja olimme jo auttamattomasti aikataulustani jäljessä.

Huollon jälkeen laskeskelimme, että ehtisimme kuitenkin cut off aikoihin helposti Pallakselle. Pian kuitenkin kipuni vasemmassa jalassa yltyi tuskaiseksi. Aloin ontumaan, enkä ottanut tämän jälkeen enää juoksuaskelia. Menomme oli surkeaa. Tero raahusti edelleen oikopolvin ylämäkiä. Minä kinkkasin perässä. Takaa tuli jonossa ohittelijoita. Kysyivät vointia, mikäpä tässä, pikkuhiljaa mennään. Lanseerasimme Suomen surkein kuski -ohjelman hengessä formaatin Suomen surkein polkujuoksija. Tuntui, että kaikki menivät ohi. Välillä katselin taakse ja totesin meidän olevan viimeisiä. Pian muuten hiljaisessa ja tyynessä yössä takaa alkoi kuitenkin kuulua puheensorinaa, ja taas ryhmä iloisesti porisevia sauvakävelijöitä ohitti meidät. Hetken päästä takaa tuli jo vaeltajia rinkkoineen ohi. Piilottelin numerolappuani ja esitin japanilaista turistia etsimässä yötöntä yötä. Viimeiseksi meidät ohitti kottikärryjä työntävä karjalaismummo, joka keräsi reittimerkit pois.

Rauhalan pitkältä tuntuvalla asvalttiosuudella katsoin sykemittariani. Olin ontunut viimeiset kaksi tuntia noin 4km/h:ssa vauhtia. Teimme yhdessä päätöksen keskeyttää Rauhalan huoltoon. Terolle se oli uusi asia. Kymmenien maratonien ja lukuisten ympäri maailmaa olleiden ultrakisojen jälkeen, tämä olisi ensimmäinen keskeytys. Rauhalassa raahauduimme rauhassa raatobussin uumeniin. Oloni tuntui muuten olevan ihan ok, mutta jalkaan sattui ihan silmittömästi. Olo ei kuitenkaan ollut ok. Noin viiden minuutin istumisen jälkeen tuli järkyttävä olo kuin salamaniskusta. Kylmä hiki puski ihon läpi ja silmissä sumeni. Kuiskasin Terolle, että pyytää kuskia soittamaan ensiapua paikalle. Sitten hämärtyi. Maatessani jalat ylhäällä bussinpenkillä olo alkoi kohentua. Ensiavun henkilö aikoi kuitenkin jatkaa hoitoja nestehukkaani hotelli Pallaksella, vaikka sanoin jo hallitsevani itseni.

Hotellin aulasta pääsimme tippapussin kanssa huoneeseen sänkyyn lepäämään. Kaatuessani sänkyyn mietin, etten ihan varmasti juokse enää ikinä. Tästä lähtien makaan sohvalla katsellen Emmerdalea. Nukahdin ja heräsin noin tunnin päästä ambulanssimiesten koputukseen. Sydänkäyrät, verenpaineet ja päätös, ettei tarvitse lähteä keskussairaalaan Rovaniemelle. Olo oli paljon parempi, keskeytys kaiversi. Täytyy harjoitella paremmin ja enemmän. Suunnittelin jo seuraavia kisoja. Ensi vuonna Nuts Ylläs Pallaksella lyhyempi matka ja joskus kyllä vielä juoksen tuon perusmatkan, ja saan sen pahuksen finisher-mitalin.

Maitojuna tulee noutamaan meidät hotellin pihalta. Katselemme 55km kisan lähdön. On se mahdottoman kova juoksija tuo Ansio, ja ihan oikeasti kovia ovat kaikki matkan maaliin pääsevät. Minä en. Haukkaan palan energiapatukkaa, suljen maitojunan oven, laitan hännän koipien väliin, ja poistun takavasemmalle.

Muodottomaksi turvonnut nilkka kuvattuna kolme päivää juoksun jälkeen.

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X