Telakalta paluu osa N ja Kolin 65 km

Reilu vuosi sitten olin epätietoisessa tilassa vasemman nilkkani kanssa; vaiva oli pitkittynyt jo hyvin pitkäksi. Alkutahdit vaivalle lyötiin jo kolme viikkoa ennen Vaarojen maratonia, mutta sen jälkeen nilkka ärtyi oikein kunnolla ja esti juoksun miltei kokonaan. BTTF kokonaiskilpailussa tulin toiseksi, mutta en ollut varma oliko nilkan ylirasittaminen sen arvoista. Tilanne paheni asteittain hyvin pahaksi ja lopulta pystyin kokeilemaan juoksua 2-3 viikon välein, mutta valitettavasti nilkka ei ollut yhteistyökykyinen. Särkylääkkeet eivät paljoa auttaneet vaivaan; ne poistivat toki kivun, mutta eivät kivun aiheuttamaa syytä. Aina kun nilkkaa rasitti juoksulla, nilkka turposi hieman ja jalkaterän ulkosyrjässä, nilkkapallon alapuolella, alkoi tuntua kipua. Uskoin vakaasti siihen, että nilkan kipujen syynä oli jalkaterää vakauttavien lihasten, peroneus longus ja tibialis posterior, toimintahäiriöt. Kun nämä lihakset eivät toimi, jalkaterää joutuu hakemaan tukea muista pienistä lihaksista ja ne ylikuormittuvat ja oireilevat kipua. Tämä tuntui insinöörille uskottavalta selitykseltä etenkin, kun lihakset sai manipuloitua ammattilaisten toimesta hetkellisesti toimintakuntoon, mutta seuraavina päivinä ongelmat taas palasivat. Kun lihasten toimintahäiriöt saatiin lopulta ratkaistua kiropraktiikan ja akupunktion yhdistelmällä, olin hämmästynyt siitä, että nilkkaongelmat eivät poistuneetkaan ja tämä oli viimeinen selvä merkki hakeutua uudelleen ortopedin luokse. Noin 3 kuukauden tauon juoksusta ja lukuisten tulehduskipulääkekuurien jälkeen päätin palata Pohjola Sairaalaan uudestaan ja tällä kertaa nilkka tutkittiin perusteellisesti.

Ylemmästä nilkkanivelestä löydettiin irtonainen rustopala (n. 5 mm x 5mm) ja sen lisäksi myöskin luukyhmy, joka rajoitti nilkan liikettä. Helmikuun puolessa välissä nilkka leikattiin, jolloin rustopala poistettiin ja luukyhmy hiottiin pois. Samalla ajattelin että 2018 kausi olisi välivuosi urheilusta, koska pitkä urheilutauko ja jalan kuntoutuminen veisi aikansa. Ortopedi oli nostanut magneettikuvauksen diagnoosissa mahdollisen rustovaurion pöydälle ja se veti mielen nöyräksi ja myös sen vuoksi kunnioitin kaikkia palautumiseen liittyviä ohjeita. Ihan totta puhuen en ollut lainkaan varma pystynkö enää juoksemaan lainkaan, mutta elin siinä toivossa. Viisi viikkoa leikkauksen jälkeen pääsin hiihtämään ja 8 viikon jälkeen otin ensimmäiset juoksuaskeleet. Hiihto tuntui aluksi aika ikävältä ja ensimmäiset juoksulenkit hyvin oudoilta. Yllättäen liike olikin hyväksi nilkalle ja sen liikeradat alkoivat laajentua hiljalleen kuntoilun myötä. Olin onnekas, että hiihtokelit säilyivät aina pitkälle keväälle asti Espoossa, koska hiihdolla sain luotua peruskuntoa.

Vasen vs. oikea nilkka 10 päivää leikkauksesta

Leikkauksen jälkeen arvokkainta oli vaivojen jälkihoito hyvällä fyssarilla ja jalkaterapeutilla, ja jokainen käynti kymmenestä toi vei nilkkaa eteenpäin ja samalla sain hyvän setin kuntoutusohjeita. Jälkihoidon aikana ilmeni myös muita alaraajojen käytön heikkouksia, joista olin kärsinyt koko aikuisikäni; puutteellinen jalkaterän toiminta ponnistusvaiheessa ja olematon pakaroiden käyttö juostessa. Kun nilkkakivut alkoivat reilu vuosi sitten, lopetin vasemman nilkan aktiivisen käytön ja aloin kompensoimaan askelta reisilihaksilla. Tämä heijastui tekemiseeni kuntosalilla ja lenkillä ja lopulta en juurikaan käyttänyt nilkan ääriojennuksen lihaksia ja vasen pohjelihas oli alkanut surkastumaan vaivan aikana. Kuntoutusprosessin ydin olikin nilkan ojentajalihasten vahvistamisessa ja nyt loppuvuodessa fokus on pakaraosastossa.

Pääsin juoksemaan ensimmäistä kertaa muutama viikko ennen Bodom trailia. Se menikin hämmästyttävän hyvin vain noin 80 km juoksulla puolen vuoden juoksutauon jälkeen. Koko kesä meni enemmän tai vähemmän nilkan vahvistamisen ja treenipohjan rakentamisen merkeissä. Olen lukuisia kertoja aloittanut treenin nollatilanteesta ja se on aina henkisesti hankalaa, koska töitä pitää tehdä pitkään ennen kuin treeni alkaa oikeasti uppoamaan. ”Uppoaako vai eikö uppoa?”olikin tämän kesän teema harjoittelussa ja nousu- ja laskusuhdanteet vuorottelivat. Ongelmana oli lähinnä se, ettei kroppa ollut valmis vastaanottamaan kuormitusta tarpeeksi ja oli uskallettava levätä epätavallisen paljon. Alkuun kaikkien juoksulenkkien sykkeet nousivat VK-alueelle ja tiedostin, ettei tästä hyvä heilu, mutta minulla oli naivi ajatus siitä että ”kyllä mä jaksan” ja ”oon aina ennenkin tehnyt näin”… Lopulta lasi vetää vain tilavuutensa verran nestettä ja loput valuu yli ja näin kävi omalla kohdallani ja sen seurauksena väsymys otti vallan eikä mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin lepuuttaa elimistöä, vaikka halut  aurinkoisille lenkkipoluille olikin kovat. Kokeneena urheilijana onneksi tunnistan tilanteet, kun kaikki ei ole kunnossa ja se auttaa ongelmien välttelyssä.

Kesäkuun lopussa tuntui jo sen verran hyvältä, että rohkenin lähteä kesälomareissuun Italian vuorille Tuomas Keisterin kanssa. Reissussa tulikin juostua paljon vuorten kivikoissa ja reissuun lähteminen olikin ehdottomasti oikea veto loppukauden osalta. Perinteisesti treenasin liikaa ohueen harjoituspohjaan nähden ja siitä luonnollisesti seurasi merkittäviä palautumisongelmia. Reissun lopussa sain huonolla tuurilla päähän syvän haavan ja siihen tehdyt tikkaukset rauhoittivatkin menoa ja pakottivat lepäämään kunnolla.

Osalla juoksulenkeistä oli myös via-ferrata-kamat mukana Italian reissussa

Olin asettanut koko kesän tavoitteeksi UTMB-viikon OCC kilpailun kauteni ja halusin suoriutua siellä hyvin. Referenssitesteistäni näin, että olin koko kesän noin 3 min per tunti hitaampi polkujuoksussa kuin kaudella 2017, mutta se oli täysin ymmärrettävää, koska en ollut juossut kovia treenejä montaa kertaa. OCC:lla (56 km, 3500 nousumetriä) huomasin että kroppa ei ollut vielä valmis rankkaan koitokseen. Minun olisi pitänyt juosta pitkähköjä kilpailuja kovaa jo ennen OCC:ta, mutta niille ei ollut yksinkertaisesti kalenterissa tai elimistössä tilaa. Harjoittelun suhteen minun oli ollut pakko valita jokin harjoitusteema monista vaihtoehdoista enkä voinut vahvistamaan kaikkia ominaisuuksia kesäkuukausien aikana. Valitsin kesän harjoitusten teemaksi pitkät treenit, joka ei palvellut VK-juoksua. OCC romuttuikin sisäreissikramppeihin alamäkijuoksussa, ja kerrankin sallin itselleni juosta kilpailun maaliin enempiä puristamatta. Sijoitus oli lopulta 70. ja käytin aikaa 45 minuuttia budjetoitua enemmän.

Matkantekoa OCC:lla – kone ruosteessa ja sisäreidet krampissa

OCC:n ja Kolin 65 km kilpailujen väliin sattui hyvä treenijakso jolloin ensimmäistä kertaa tunsin, että pystyn treenamaan jotakuinkin samalla tavalla kuin edellisinä vuosina. Kroppa oli vihdoinkin tarpeeksi parkkiintunut kestämään pitkiä VK-treenejä. Osallistuin Janakkalassa vauhdikkaaseen Kiipfit-trailiin Kiipulan harjumaastossa ja puolimaraton kulki hyvin lupaavasti alle 1:29. Kropassa oli hyvät tuntemukset ja siitä lähtikin hyvä treenikierre päälle ja valmistautuminen sujui hyvin Kolia varten. Viimeisenä täsmätreeninä olikin PK2-treeni, ilman sykemittaria tietty J, Nuuksio Classic-reitillä ja treeni meni kivasti, harhailuista huolimatta, juuri alle neljään tuntiin.

 

Vaarojen maaraton 65 km sooloilu

Vaarojen maratonilla olikin luvassa toistaiseksi elämäni pisin juoksulenkkini (65 km). Juoksuni onnistui hyvin, vaikka loppumatkan trendi oli alivireinen johtuen siitä, että olin aliarvioinut reitin eteläpään haasteet. Erkanin seitsemän veljeksen letkasta omille teille noin 3 km juoksun jälkeen, kun huomasin että sain merkittävää etua teknisissä alamäissä. Hieman liukkaat olosuhteet suosivat minua suunnistusjuoksijana, etenkin kun jalassa oli olosuhteisiin sopivat kengät (VJ Irock2). Tiesin, että kisassa on kokeneempia pitkän matkan juoksijoita, uskoin että he tulisivat lopun vahvasti ja siksi minun tulisi hyödyntää vahvuuksiani, hankkia etumatkaa ja enkä saisi antaa kilpakumppaneille löysää ilmaiseksi.

Juoksu tuntuikin alkumatkasta todella hyvältä ja pystyin juoksemaan rennon reippaasti suhteellisen matalilla sykkeillä ja vasta noin 20 km kohdilla aloin tuntea matkan ensimmäiset rasitukset kintuissa. GPS-reittiä ladatessa olin erheellisesti tulkinnut reitin noususumman väärin ja luulin, että 22 km lisälenkillä olisi vain 200 m kokonaisnousua. 43 km & 65 km reittien haarautumisen jälkeen huomasin pian arviointivirheeni, mutta vasta reitin eteläpään polkuvuoristoradan alkaessa aloin ymmärtämään kuinka raskas reissu olisi luvassa.

Eteläpään reitti oli paikoin hyvin hidasta ja mutkittelevaa niin korkeus- kuin sivusuunnassakin. Penkat olivat suhteellisen jyrkkiä ja päätös piti tehdä jo ennakkoon, että juokseeko muutamalla ripeällä askeleella ylös vai sortuako tunkkaukseen. Lyhyet jyrkät mäet nousin yleensä juosten, mutta pidemmissä nousuissa oli turvauduttava toisinaan kävelyyn. Paikoittain kilometrit olivat hyvin hitaita sekä uuvuttavia ja hitaimmillaan 4 km jaksoon kului 34 minuuttia (hitaampaa kuin suunnistuskisoissa) ja niissä maastonosissa väsymys alkoi myös puskea esiin. Samalla jouduin heittämään suunnittelemani sykebudjetin roskakoriin, koska muuten olisi noutaja tullut jo ennen aikojaan. GPS-kello oli hyvä kaveri kilometrien seuraamiseen, mutta sen kilometrien hidas eteneminen ei henkisesti stimuloinut yksin keskellä tyhjää metsää. Toisinaan sain kiinni yksittäisiä 130 km taivaltajia, joista oli yllättävän paljon iloa, kauniiden kansallismaisemien lisäksi, ihan vain tervehtimällä heitä. GPS-datan perusteella suoriuduin erityisen hyvin 20 km – 39 km osuudella ja sain venytettyä eroa takaa-ajajiin noin 8 minuuttia lisää tiedostamatta asiaa.

Vesistönylitys Vaarojen maraton 65 km. Kuva: Kari Kuninkaaniemi

39 km kohdassa oli Kiviniemen huolto ja paluu tutulle ja turvalliselle maratonreitille. Tämä oli henkisesti iso juttu, koska tiesin ettei tarvitsisi juosta enää yksin. Lähdinkin huollosta hyvällä tsempillä ja kilometriä myöhemmin huomasin, että OCC:lla suorituksen romuttaneet sisäreisikrampit alkoivat muistuttaa olemassaoloaan. Voimia oli kyllä ihan hyvin jäljellä, mutta reitin eteläosien teknisten polun rynkytys tuntui selkärangassa ja jaloissa. Samassa kohtaan ohitin seurakaverini Jarnon, ja hän kehotti minua vetämään lopun mahdollisimman tasaisesti säästöliekillä, jottei tulisi isompia stoppeja matkan varrelle. Otinkin neuvoista vaarin ja välttelin turhia ja ripeitä liikkeitä. Pian tämän jälkeen kuulin väliaikatietoja, joiden mukaan Juuso oli miltei 2 km perässä ja sallin itselleni luvan edetä rauhassa. Ryläyksen huipulle asti meno vielä maistui jotenkin, mutta niillä paikoin kehossa alkoi tuntumaan syvä väsymys. Olotilaa ei helpottanut se, että lantiossa oli jo iskarit pohjassa ja reidet alkoivat olla melkoiset pökkelöt alamäissäkin. Teki mieli monesti kaivaa puhelin repun perukoilta esiin ja kilauttaa kaverille, jotta saisin täsmällistä tietoa siitä, pitäisikö minun ajaa itseni loppuun vai saisinko luvan ottaa iisisti. Puhelin pysyi lopulta repussa ja keräsin voimat vain keskittymään omaan tekemiseen ja heittäydyin henkiseen vuoristoradan vietäväksi.

Ryläyksen laella sain hieman harhaanjohtavaa tietoa tilanteesta, jonka mukaan ero Juusoon oli ”useita” minuutteja (todellisuudessa n. 10 min Markukseen). Ajattelin Juuson, pitkien ultrien erikoismiehenä, pistäneen pökköä pesään ajaen minua ahnaasti takaa. Samaan aikaan oma tilanne heikkeni ja krampit vaanivat vähän väliä. Mielessäni säilyi krikas ajatus suolan vaikutuksesta hermojärjestelmään ja lääkitsin itseäni suolalla, juomalla sekä geeleillä ja pystyin etenemään mahdollisimman tasaisesti välttäen pysähdyksiä aina loppuun asti. Peiponpellon huollosta lähtien minulla oli kaikilla suorilla ja ylämäissä silmät selässä odotellen Juuson lähestyvää hahmoa. Viimeistä alamäkeä satamaan kohti juostessa molemmissa pohkeissa pyöri krampit ja tuntui siltä, että meno saattaisi loppua millä hetkellä hyvänsä. Onneksi viimeinen ylämäki pelasti ja jalat toimivat taas ja vaikutti siltä että energiat ja nesteetkin olivat vielä hyvällä tasolla. Huokaisin helpotuksesta, kun satamassa kuulin eron olevan taakse merkittävä ja eikä olisi enää stressiä taistelusta loppusijoituksesta. Loppuaika 6:44 ja se oli 14 minuuttia hitaampi kuin mitä ounastelin ilman kisaa, mutta kuten sanottu reissu oli rankempi kuin kuvittelin. Mainittakoon se, että GPS-seurannan ulkopuolella juossut Markus Rannankari oli juossut vahvasti 39 km huollosta maaliin reilut 4 min nopeampaa kuin minä ja hänestä oli tullut loppumatkasta ykköshaastaja Juuson pitäessä kiinni kolmannesta sijasta. Reissu oli kokonaisvaltaisesti rankka 50 km juoksun jälkeen etenkin yksin juostessa ja tekeminen oli hyvin puutunutta jännittävästä tilanteesta huolimatta. Ehkäpä tämä oli signaali siitä, ettei meikäläisen kannata unelmoida tätä pidemmistä matkoista polkujuoksussa siihen asti kunnes pystyn pitämään juoksun intensiteettiä hyvällä tasolla.

Voitto tuntui erityisen hyvältä rikkonaisen kauden takia; koko kesä meni aika lailla nilkkaa kuntouttaessa, ja jouduin tekemään paljon kompromisseja harjoittelun suhteen. Kuljin lapa ylhäällä ja olin onnellinen jokaisen soluni voimin. OCC:lla ei mennyt hyvin, mutta sen jälkeen loppusyksy menikin sitten kerrassaan mainiosti neljällä peräkkäisellä voitolla (Kiipfit, Vaarat, X-Kaato ja Synkkis 50km). Tästä on hyvä jatkaa vuoteen 2019.

 

Opittuja asioita:

  • Pitkäaikainen telakka on paha paikka, mutta kyllä montusta yleensä vielä noustaan, kunhan vain jaksaa yrittää. On lähdettävä liikkeelle perustusten muuraamisesti ja rakentaa sen pohjan päälle jalostetumpaa kuntoa. Oikoteiden haku voi tuoda pikaisia parannuksia, mutta pitemmällä aikajänteellä se ei tuo tulosta.
  • Lepo ja rohkeus levätä on erinomaisen tärkeitä asioita silloin kun huomaa, ettei kroppa ota vastaan treeniä. Tiedostin keväällä, että teen liian intensiivisiä treenejä heikolla harjoituspohjalla (vanhasta muistista) ja siksi olikin hyvä, että tunnistin tilanteet, kun kroppa vaati lepoa. Jouduin keskeyttämään monta treeniä elimistön sakkauksen takia. Yleensä sykkeet lähtivät laukalle aikaisessa vaiheessa treeniä ja oli parempi luovuttaa kuin yrittää jääräpäisesti yrittää juosta treeniä loppuun asti. Jokaisen kuntoilijan/urheilijan tulisi kuunnelle omaa kehoaan ja yrittää tunnistaa tilanteet, kun treeni ei uppoa ja normalisoida tilanne pikaisesti.
  • Leikkauksen jälkeinen ohjattu kuntoutus on erittäin suositeltavaa. Edellisessä nilkan puhdistusleikkauksessa en käynyt jälkihoidoissa ja palautumisaika venyi pitkäksi. Ymmärsin vasta tällä kertaa kuinka arvokasta kuntoutus ammattilaisten kanssa voi olla. Samalla sain myös arvokasta tietoa minua jo kymmeniä vuosia vaikuttaneista heikkouksista.

 

Tällaista tarinaa tällä kertaa… Seuraavaksi ravintoaiheista juttu.

 

-Sami

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X