Kisakausihajatelmia

Nyt on Suomen polkujuoksukausi päässyt hyvään vauhtiin kilpailujen osalta. Bodom Trailin ja vaikkapa SisuXtrailin uutisointia seuratessa olo on itsellä kuin Puttepossun nimipäiväjuhlissa. Voi kunpa oisin ollut mukana.

Minun kisakausi alkaa vasta 8.6 Lahden hiihtostadionilta starttaavassa Salpausselkä Trailrunissa. Reitiltä tullaan maaliin tietenkin intiaanikukkulan ja J-mutkan kautta.

Missä lajissa, millä tasolla ja miksi sinä kilpailet? Mitkä tapahtumat ovat kilpailuja ja mitkä kuntotapahtumia. Jos otetaan aika ja osallistujat laitetaan järjestykseen, niin onko kyseessä aina kaikille mukana oleville kilpailu. Onko sillä merkitystä, että olet 300 osallistujan juoksutapahtumassa sijalla 178. Seuraavana vuonna olet sijalla 123. Onko tulos parantunut, vai onko se kisaan osallistuvien henkilöiden vaihtuvuudesta johtuvaa sattumaa? Onko suhteellinen aika kisan voittajaan oikea vertailutapa? Tai pitääkö tulostaan  verrata vain omiin aiempiin aikoihin. Sitten kuvaan tulevat olosuhdevertailut. Olet muuten myös vuotta vanhempi.

Entä jos voitat kisat, niin oletko paras? Oliko kisassa kaikki parhaat mukana, vai olivatko ne toisaalla. Eli pitääkö olla MM-kisat, että olet voittajana paras. Mutta jos NHL pelaajat eivät osallistu MM-kisoihin. Oletko paras jos lajissasi jos tienaat parhaiten. Sitten joku toinen tienaakin paremmin jossain toisessa lajissa. Tai sitten tulee Jeff Bezos, joka tienaa vielä enemmän vaikkei edes pelaa jalkapalloa Barcelonassa.

Kilpailut ovat minulle tärkeitä, vaikken ole hyvä, en harjoittele tarpeeksi, enkä menesty. Kilpailut ovat harrastuksen kohokohta ja palkinto siitä, että olen harjoitellut. Kilpailut ovat juhlapäivä pitäen sisällä kutkuttavan odotuksen ja jännityksen. Olen aina kilpaillessa tosissaan enkä kilpaile leikkimielellä ikinä.Tästä huolimatta kokeilen pitää mottonani: Ei tarvitse olla vakavana, vaikka on tosissaan. Tuo on myös ohjeeni Nuts Karhunkierrokselle lähtijöille.

Harjoittelen pääosin ihan hiljaa ja rauhassa hölkkäilemällä. Kisassa sitten kokeilen hötkyillä.

Pyrin kisassa parhaaseen mahdolliseen suoritukseen ja voittamaan kilpailun. En tietenkään oikeasti voi voittaa kisaa, jossa on minua huomattavasti kovempia urheilijoita, mutta se ei estä minua yrittämästä parasta ja tavoittelemasta voittoa. Jos pääsisi lopussa vielä yhden sijan paremmaksi, miksi jättäisin parantamatta sijaa? Kisaan voi olla tyytyväinen, jos oma suoritus sisälsi yritystä, venymistä, onnistumista ja taistelua. Ei tullut voittoa, vaan sija 78, mutta suoritus oli ehjä ja pystyin pitämään hyvää omaa vauhtia loppuun asti. Jäi kuitenkin sen verran jossiteltavaa, että täytyy kokeilla parantaa seuraavassa kisassa ja harjoitella edes pikkuisen paremmin.

Yhden kisan muistan, kun olin toisella luokalla koulussa, eli koulumme  alakerran luokilla. Meidän koulussa oli kaksi luokkatilaa, ja kaksi opettajaa. Alakerran luokassa olivat vuosiluokat 1-2 ja yläkerran luokassa vuosiluokat 3-6. Minut ja luokkakaverini kutsuttiin yläluokkien juoksukilpailuun. Olimme opettajan mielestä varmaan riittävän hyvin juosseet välitunnilla pakoon yläluokkalaisia.

Juoksimme maantiellä 100m kisan. Ei tosiaan ollut urheilukenttää, vaan paikallinen hiekkatie. Ajattelin tietenkin vähintään voittavani kaikki ja eteneväni suoraan ainakin koulujen välisiin kilpailuihin. Kisa otettiin parikilpailuna, että ainoa opettaja ehtisi ottamaan ajat rannekellonsa sekuntiviisarilla. Kisan jälkeen olin murheen murtama. Aikani oli vertailukelpoinen yläluokkalaisiin. Nelosluokkalainen Marko tuli lohduttamaan, että olin voittanut hänetkin reilusti. Se ei auttanut, sillä olin hävinnyt parilleni Jennylle, joka oli samalla luokalla.

Lenkillä käyn yleensä aamulla ja se on periaatteessa työmatkajuoksua. Siirryn vain sitä ennen hienoisen siivun junalla Pasilaan.

Nyt 34 vuoden kuluttua olen jo miltei toipunut tästä tappiosta. Enää ei ole mitään merkitystä kenelle häviän. Häviän niille, jotka ovat minua parempia ja sillä selvä. Jos oma suoritukseni on hyvä ja onnistunut, voin olla viimeinen. Siis jos muut ovat minua parempia. Voin olla maailman huonoin kilpaurheilija, koska nautin kilpailemisesta ja pyrin parhaaseen. Saan myös epäonnistua, koska aina ei voi onnistua ja siitä voi oppia olemaan seuraavalla kerralla parempi.

Aiheeseen liittyvät julkaisut

1 Kommentti(a)

  1. Mirja Vartiainen

    Kiinnostava kirjoitus! Lappu kun on rinnassa ja lähtölaukaus pamahtaa, niin kyllähän sitä toisia vastaan kisataan, kukin omista lähtökohdista. Jos edessä on selkä, kyllähän siitä otetaan kiintopiste ja sopivassa kohdassa ohi, jos pääsee : ).
    Mulla on polkujuoksuun menissa vielä ”kuherruskuukausi”. Vasta 4 polkukisaa takana, vuoden 2017 Salpausselkä Trail Runin 21 km oli ihka ensimmäinen. Ei siis kovia ennakko-odotuksia tuloksen suhteen, toki tiukka rypistys ja tosissaan, mutta asfalttijuoksijana tiedän, että jo kivien ja juurakoiden ylittäminen edellyttää luontaista askeltani korkeamman askelen. Jyrkissä ylämäissä tulee totaalinen stoppi ja hiekkatiepätkillä olen vahvimmillani…
    Mielenkiintoista tulee olemaan verrata kahden viikon välein juostavien puolikkaiden aikoja: 26.5. Uusi Lahti -juoksun puolikas versus Salpauuselän 21 km : ).
    Vielä ehtii treenata, tosin tämän kisan ”lajinomainen” treeni jää aika vähäiseksi. Metsä on treeniohjelmassa enemmän palauttavassa roolissa. Toivotaan kuivaa keliä!

Kommenttikenttä on suljettu.

X
X