Mosaiikkia

Palat itsessään ovat irrallisia; muistuttavat rikkinäisinä siitä, mitä joskus oli. Ja paloista voi yrittää koota sen entisen ja kadonneen, mutta vaikka ne kuinka taidokkaasti yhteen liimaisi, voi saumat aina nähdä – ominaisuuksiltaan kuin ennenkin, vaan silmä näkee säröt. Näkee vain hajonneen, ei ehjäksi tullutta. Mutta mitäpä jos rikkookin palat entistä pienemmiksi ja sekoittaa sirpaleet eikä yritäkään enää rakentaa sitä entistä? Tekeekin jotain aivan uutta. Jotain, mistä silmä ei pysty näkemään rikkinäisyyttä, vaan ehjän ja kokonaisen. Riittävän läheltä katsoessa voi nähdä yksittäiset palat; voi nähdä niiden värin ja koon. Voi miettiä, miksi ne sopivat yhteen viereisten kanssa, mutteivät sopineet enää entisille sijoilleen. Ja katsoessaan kauempaa näkeekin jotain enemmän. Jos rikkinäisen rikkoo tarpeeksi pieniksi paloiksi, voi niistä rakentaa jotain uutta ja ehjää. Jotain, mikä ei koskaan rikki ollutkaan.

Aiemmin kirjoitin paloja pienemmiksi tietämättä sen tarkemmin, millaisia palasia eteeni jäisi. Kun vasaralla lyö lasia, saa sattumanvaraisia sirpaleita – isoja kuin pieniäkin, ja erinäistä silppua, minkä voi heittää pois. Jotkut reunat ovat sileitä, toiset teräviä. Näkee viimein sellaista, mitä ei aiemmin nähnyt, vaikka sitä miten katsoi. Panin palaset samaan säkkiin ja ravistin. Aikani odoteltuani kaadoin sirpaleet lattialle ja aloin sommitella niitä sinne tänne. Aluksi vailla tietoa lopputuloksesta. Kunhan kokeilin, mitä niistä saisi aikaan. Joitain paloja täytyi vielä pieniä, toisia hieman hioa – piti pyöritellä, käännellä ja kokeilla. Ja sitten yhtenä päivänä kevätauringon säteet näyttivät, mitä siitä tulisi. Palaset eivät olleet enää irrallisia, vaan osia uudesta. Tiedätte varmaan tunteen, kun turhautuneena yrittää nähdä jotakin siinä kuitenkaan onnistumatta. Ja sitten oivaltaa eikä voi enää olla näkemättä.

Vuosi 2013 – päivänä, jona tapasin sen iäkkään sveitsiläisnaisen. Taustalla Genevejärvi ja Ranska.

Niin elämässä kuin urheilussakin tulee auttamatta vastaan isoja kuin pienempiäkin takaiskuja, itse kullekin. Toipuminen vaatii oman aikansa, minkä jälkeen voi jatkaa fiksumpana ja vahvempana, tai ainakin kokeneempana. Kerroin jo aiemmin Instagramissa, miten kadotin yhdeksän vuotta niin urheilijana kuin ihmisenäkin, koska minulla ei koskaan ollut aikaa toipua takaiskuista seuraavan jo osuessa kohdalleni. Eivät ne vuodet hukkaan menneet, opin uskomattoman paljon – ihmisyydestä, ystävyydestä, elämästä ja ennen kaikkea itsestäni, vaikka osin tulen aina mysteeri itsellenikin olemaan. En koskaan kertonut, miten paljon noina vuosina kärsin – usein ei yksinkertaisesti ollut sanoja tai vaikeimpina aikoina en edes halunnut kenenkään tietävän. Onnekseni minulla oli luonto, koska tuntui, etten tarvinnut sanoja kertoakseni ja tullakseni ymmärretyksi. Aina kuitenkin katsoin omaa tarinaani kolmannesta persoonasta, ja vasta kerrottuani sen, ennen kaikkea itselleni, pääsin riittävän lähelle. Jokaista palaa en osaa sanoiksi särkeä eikä minun enää tarvitsekaan, ne ovat nyt osa jotain uutta ja ehjää.

Vuosi 2015 – alkukevättä Juravuorilla. Kuva on otettu vain päiviä ennen kuin sairastuin vakavasti, mutta se on yksi suosikeistani.

Olisin varmasti ollut paljon onnellisempi, jos olisin sattunut kasvamaan ympäristössä, joka olisi ohjannut musiikin, näyttelemisen tai taiteen pariin. Kasvoin kuitenkin ympäristössä, joka näki tietynlaisen lahjakkuuteni ja työnsi siihen suuntaan. Yritin olla urheilija, sellainen kuin kuului. Se muotti oli kuitenkin liian ahdas eivätkä monet toimintamallit sopineet minulle lainkaan. Lopulta kaikkien vastoinkäymisten myötä luovuin ajatuksesta urheilijana ja aloin tehdä asioita täysin omalla tavallani – sain viimein hengittää vapaasti. Vähän kuten olin jo kaiken muunkin elämässäni tehnyt. Pienet päätökset teen harkiten, suurimmat aina tunteeseen luottaen enkä jää päätöksiäni katumaan. Olen hyvin herkkä ja elän niin hyvät kuin huonotkin asiat suurella liekillä. Ja yhtä asiaa en ole koskaan kunnolla oppinut, enkä varmaan tulekaan oppimaan – luovuttamista. Monesti olisi helpompaa olla paljon pienemmän amplitudin ihminen; tosin usein myös säälin tasaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan saa tuntea samalla voimalla.

Vuosi 2019 – juokseva härkä. Minä tänään, liikkuva ja lapsen mielellä varustettu itseni.

Ja sitten kirjoitukseni mielenkiintoiseen osaan, jos tänne asti olet jaksanut tekstiä lukea. Kun keväällä palaset alkoivat löytää paikoilleen, palasi ilo elämääni – voimalla ja varoittamatta. Ja mielenkiintoista kyllä, kehonikin alkoi toipua. Lääkärit ovat sanoneet, etten enää pystyisi tässä iässä juoksemaan kaikkien vammojeni jälkeen. Onhan minulla joka päivä kipuja, mutta nyt ne ovat enää hyvänlaatuisia. Kävin juoksemassa viiden viikon harjoittelun jälkeen O-ringenin ja yllätyin jopa itse tasostani, mutta ennen kaikkea siitä, että pystyin juoksemaan kaikki kisat ongelmitta. Sitten jatkoin harjoittelua, kunto on noussut kohisten ja nyt olen päättänyt palata urheilun pariin. Huomasin työni myötä, etten ole vielä valmis luopumaan, harjoittelen tosin aivan omalla tyylilläni vailla tavoitteita mitaleista ja menestyksestä. Haluan vain luoda jotain omaa, tehdä jotain melkein mahdotonta. Ehkä se toimii inspiraationa jollekin toisellekin. Mosaiikilleni en ole laittanut raameja, rakennan sitä aina sopivaan suuntaan; tykkään olla keskeneräinen, sen voi aina korjata – valmiina olisin vain viallinen. Tästä alkaa uusi luku ja sen kirjoitan omilla sanoillani – omasta mielestänikin olen ajoittain hyvin ristiriitainen ja koominen hahmo, joten suupielet korviin 🙂

Paraskaan tarina ei ole minkään arvoinen vailla yhtään kuulijaa. Kerroin omani, koska uskon sen olevan kertomisen arvoinen.

-Ville

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X