Kauden välitilinpäätös – osa 2

Edellisestä blogikirjoituksesta on kulunut tovi, mutta kesän aikana on tapahtunut asioita niin harjoittelu- kuin kilpailurintamalla. Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa kesän ja syksyn harjoittelun seurannasta ja luvassa on kisojen analysointia ja pohdintaa onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Lue tämä juttu, mieti kisojasi ja jos olet fiksu, vältät samat virheet harjoittelussasi ja kilpailuihin valmistautumisessa 😎

MM-kisojen epäonnistumisen jälkeen aloin kyseenalaistamaan ennakkoon harjoittelusta kertovat kirjoitukset ja aloin pelätä niiden huonoa karmaa ja siksi pitelinkin hiljaiseloa kirjoittelun osalta. Kesän toisen puoliskon treenit menivät hyvin, mutta kilpailuissa oli useampi floppi ja onnistuminenkin. Olin asettanut kesän päätavoitteeksi Matterhorn Ultraks 49 km kilpailun ja se menikin kerrassaan mainiosti. Puntaroin tässä blogikirjoituksessa seikkoja, jotka vaikuttivat niin hyviin kuin huonoihin suorituksiin kesän kolmessa eri kilpailuissa.

Viikko 24 – 26: Väsymystä ja flunssaa
MM-kisojen jälkeen reippailin seuraavana viikonloppuna Jukolassa kaksi osuutta: 2. ja 7. Tämä oli ehkä hieman liikaa, kun jalat olivat vielä tönköt ja väsyneet, ja unet jäivät vähiin. Viikonlopusta käteen jäi raivostuttava flunssa, jota podin miltei kaksi viikkoa ja sen vuoksi olin Aulanko Tower Trailissa kisaturistina paikalla. Aulangon väliin jääminen oli ikävä juttu BTTF-turneen puolesta, koska en tulisi saamaan neljää kisaa yhteispisteisiin. Oli viisasta jättää juoksu väliin Aulangolla, koska aloitimme Marin kanssa Hämeenlinnasta kotimaan minikiertueen kulkien Kuopion kautta Kolille. Vielä pari päivää ennen reissua epäröin reissuun lähtöä, koska flunssa pilaisi yhteisen liikuntareissun. Onneksi pystyin jo Kuopiossa tekemään kunnon treenin Puijolla, eikä takapakkia tullut.

Viikko 27:
Kolin reissu oli kerrassaan mainio liikunnan osalta, koska teimme pitkiä matalatehoisia treenejä Kolin vaativilla poluilla. Sää oli ehkä hieman viileä, mutta olimme onnekkaita ja vältyimme sateilta lenkkien aikana. Oli outoa myös juosta paikoissa, joissa Vaarojen Maratonilla on ollut aina tukalaa oloa tarjolla. En myöskään ihmetellyt, jos joissain paikoissa olin ylämäissä joutunut yleensä kävelemään, koska paikat olivat oikeasti suhteellisen jyrkkiä! Reissun aikana oli myös mahdollisuus käydä kiertämässä Herajärven Eteläpään kierto ja se olikin mainio tapa verestää muistikuvia tämän vuoden 65 km kisaa varten. Tein reissusta kesäisen videon, josta voi tutustua reittiin. On hyvä tiedostaa miltä maisemat näyttävät, koska lokakuussa on sumuista ja sateista säätä luvassa 😅 Video aukeaa tästä linkistä.

Terapeuttinen visiitti Kolilla ilman kisaamista.

Kolilta ponnistin suoraan työmatkalle Kreetalle viikoksi, jossa oli tarkoitus osallistua hiukkassäteilykuvantamisen konferenssiin, jossa olemme tottuneet käymään Advacamin porukalla vuosittain. Olimme yhtiökumppanin kanssa viikon kestävällä pakettimatkalla ja siinä jäi muutama vapaapäivä vietettäväksi altaan äärellä. Kreetalla oli heinäkuussa pahuksen kuuma ja jokainen aamulla heitetty lenkki oli kuluttava kokemus. Lenkit tein aamuisin, koska illalla oli aina jotain ohjelmaa luvassa, ja silloin tuli otettua myös muutama muki juomaa. Lenkkien jälkeen piti joinakin päivinä olla ilmastoidussa hotellihuoneessa 1-2 h ennen kuin uskaltauduin jälleen ulos lämpöön. Juoksulenkit tein lähinnä asfalttiteitä pitkin, koska paikalliset eivät olleet tehneet varsinaisia polkuja karuun maastoon, jossa oli pisteleviä puskia ja kivenlohkareita. Tarjolla oli siis lähinnä kärsimystä treenirintamalla, mutta samalla totutin itseäni kuumiin olosuhteisiin.

Viikko 28: Ylläs-Pallas-Hetta BTTF
Kreetalta saavuin torstaina ja heti seuraavana aamuna oli lähtö lentokoneella kohti Lappia kohti BTTF YPH-kisaa. Lähdin reissuun aivan takki auki; fiilis oli veltto niin henkisesti kuin fyysisestikin ja ajatukset olivat kaikkialla muualla kuin kisassa. Onneksi Team Nouxin majoituksessa motivoituneiden urheilijoiden hyvä kilpailuhenki tarttui hieman minuunkin 👍. Kun näin perjantai-iltana BTTF 37 km kisareitin kartalta, harmittelin matkavalintaani. Meikäläistä ei hirveästi motivoi lähteä juoksemaan latupohjia Lappiin; niitä löytyy etelästäkin. Valitettavasti oli jo aivan liian myöhäistä yrittää viime hetkien epätoivoista kilpailumatkan vaihtoa. Kilpailutaktiikkaa en jaksanut pahemmin miettiä ja ajattelin, että lyöttäydyn vain porukan mukaan ja katson mitä siitä seuraa. Tiesin, että Markus Rannankaria olisi hyvä seurata, koska viime vuosina hän on tehnyt ainoastaan hyviä juoksuja.

Alusta asti mentiin sykkeiden puolesta aika haipakkaa ja jouduin hidastamaan vauhtia napsun verran jo hyvissä ajoin ennen Ylläsjärveä, koska pienetkin ylämäet alkoivat tuntua nihkeältä. Ylläsjärven hissiasemalla oli 16 km reipasta juoksua takana ja siitä lähdettiin ylittämään Yllästä. Ylämäkijuoksu oli voimattoman tuntuista, koska olin asettanut elimistöni liian tiukille alkumatkasta, eikä happea ollut enää lihaksistolle tarjolla voimantuottoon ylämäkijuoksussa. Nihkeästä olosta huolimatta päätin, että nyt juoksen – vaikka väkisin – ainakin mäen alkuosaa ylös. VIRHE! Olisi pitänyt antaa itselleni tilaa ja jättää voimia myös kilpailun toiselle puoliskolle ja siten panostaa tasaiseen juoksuun. Tämä kisa oli sen verran pitkä, ettei ennen puoltavälia saisi vetää kroppaa pahasti hapoille. Ylläksen nousussa marinoin reidet hapoilla eikä juoksun ilosta ollut tietoakaan, koska tuska oli jatkuvasti läsnä. Ylläksen laen tuntumassa krampit alkoivat muljahtelemaan sekä pohkeissa että sisäreisissä ja se tarkoitti, että kilpailu oli aika pitkälti ohi. Heitin henkisen pyyhkeen kehään, kun juoksussa mikään ei enää tuntunut rennolta ja hyvältä. Juoksin kuitenkin loppumatkan selkä suorana ja naama valkoisena vauhdilla, jota pystyin kohtuullisesti ylläpitämään. Pahaa oloa riitti koko loppumatka ja tuntui siltä, ettei maali tullut koskaan vastaan. Maalissa onneksi kipu ja tuska oli ohi ja pääsin lepäämään asfaltille. Ensiapuhenkilöille totesin, että antakaa mun levätä; olen kärsinyt viimeiset kolme tuntia. En tiennytkään, että asfaltti voi tuntua mukavalta makuualustalta 😉

En antanut kaikkeani, mutta tuntui hirmu pahalta. Huonosta vauhdinjaosta ja tyhmästä päästä kärsi koko kroppa. Tämän hetken taltioi Aapo Laiho.

Kisa oli ylivoimaisesti huonoin BTTF-noteeraukseni kautta aikain (16.) ja siihen on monta syytä:
1) Liian intensiivinen matkustusaikataulu ja epäurheilijamaiset elämäntavat ennen reissua.
2) Olin henkisesti poissaoleva, eikä kisaaminen napannut. Jos pää ei ole touhussa mukana, kilpailumenestyskään ei ole vahvoissa kantimissa. Henkinen vahvuus on äärimmäisen tärkeä asia ultramatkoilla, mutta toki se vaikuttaa 37 km kilpailussakin suuresti. On tieteellisesti todistettua, että lihakset jaksavat pidempää kauemmin kuin mieli sallii ja siksi heikko henkinen tila lupaa myöskin huonoa fyysistä suoritusta.
3) Kilpakumppaneiden taso on noussut mukavasti tänä vuonna, eikä oma perusjuoksu enää riitä palkintopallille. Tämän vuoksi pitää yrittää tavanomaista enemmän ja vetää kani taikurin hatusta, mikäli top-3 sijoitus kiinnostaa.
4) Pururatajuoksu on kisa vastaan omia kynnysvauhteja, eikä siellä ole polkujuoksulle tyypillisiä paikkoja rytmin muutoksiin ja teknisen maastopohjan suomia tilapäisiä vauhdin höllennyksiä meikäläisen kaltaiselle juoksijalle. Alkuvauhtia pitää siis pystyä kestämään ja omat rajat pitää olla tiedossa. Ken leikkiin ryhtyy, hän leikin kestäköön…

Toisaalta värikkäällä alkumatkan vauhdinjaolla tein tästäkin kisasta isomman tarinan kuin mitä se olisi ollut normijuoksulla 🤪 Toisinaan pieniä irtiottoja tarvitaan, koska se auttaa meitä määrittelemään omat rajat ja löytämään itsensä. Valitettavasti rajojen hakemiseen liittyy usein katastrofaalisia epäonnistumisia ja pahaa oloa enemmän kuin tarpeellista, mutta näistä huolimatta kasassa on kiva tarina, jota kelpaa kertoa muillekin 😆 Omaa tarinaa täydensi Marin hieno onnistuminen 105 km kilpailussa.

NUTSin poppoolle toive liittyen BTTF-kilpailun reittiin; yrittäkää löytää Ylläkseltä oikeita, jotta siellä voidaan järjestää Lappiin matkustamisen arvoinen polkujuoksukilpailu.

Kohti Ultraksia:
Ylläksen pannukakuksi jääneen kisan jälkeen aloin herättelemään treeniohjelmaa kesän päätavoitteeseen Matterhorn Ultraks 49 km (3600 m nousua/laskua) kilpailuun. Siellä reitin profiili on rankempi kuin minkään tähän asti juoksemani kisan ja kun siihen yhdistetään ohut ilma ja mahdollinen helle kyseessä on suomalaiselle juoksijalle iso haaste. Minulla oli kuusi viikkoa aikaa tehdä duunia treenirintamalla ja viikoittainen peruskonsepti oli selvä; jokaiseen treeniviikkoon kaksi laadukasta VK-treeniä kadonneen ruoskan löytämiseksi ja siihen rinnalle reilusti mäkijuoksua. Kerron viikoista hyvin suuripiirteisesti mutta pyrin kertomaan mielestäni merkitykselliset asiat.

Viikko 29: Ylläksellä treenailua
Jäimme treenailemaan Ylläkselle muutamaksi päiväksi ja pääsimme kokeilemaan pyöräilyä fat bikeilla ja keräämään nousumetrejä juosten heti kun kroppa salli. Ylläksen huipulla tuli käytyä kolmeen kertaan ja Äkäslompolon polut tulivat tutuiksi. Ylläksen erikoisin lenkki oli Juha Sorviston kanssa heitetty Aakenustunturin päästä päähän juoksu, joka venähti yllättävän pitkäksi (3:45 / 32 km / 1000 m) rakassa tarpoessa ja samalla energiat ja juomat loppuivat kesken. Espoossa tein laadukkaan VK-treenin; 6 x 2.25 km kiihtyen, jossa pohjelihakset loppuivat kesken. Viikonloppuna tein 5 x 4 min kovan VK-treenin mökin läheisillä kumpuilevilla hiekkateillä. Viikolla kertyi 141 km juoksua ja nousua 3300m – harvinaisen hyvä treeniviikko omalla mittapuullani.

Pojilla kova meno Moloslaella 😉 Taustalla näkyy paikalle ominaista maastopohjaa.

Viikko 30: Kopparnäs Coast Traililla helteessä
Kopparnäs ei ollut kesän kisalistalla, mutta päätin ostaa peruutuspaikan, koska reitti on tunnetusti yksi kotimaan hienoimmista. Viikon alussa kisalipun ostopäätös alkoi hirvittämään, koska viikonlopulle oli luvassa tiukkaa hellesäätä. Viikolla kävin hieronnassa ja kiropraktikolla ja fiilis oli hyvin vetelä aina perjantai-iltaan asti, ennen kuin olo alkoi piristymään. Itselläni hieronnasta palautuminen riippuu hoidon syvyydestä ja kovuudesta, mutta vakihierojan tyypillisellä hoidolla tiedän lihaksiston hermotuksen palautumisen vievän vähintään 3 päivää ja kisapäivänä olo tuntui lupaavalta. Kisapäivänä oli 28C lämmintä ja kokemuspohjaisesti tiesin, että tehoja on pakko jättää käyttämättä, jos haluan maaliin asti juosta. Olen huono kuumissa olosuhteissa ja minulla on muistissa karmeita olotiloja hellekilpailuista.

Kilpailun ensimmäiset 8 km juostiin metsikössä, jossa puut varjostivat mukavasti, eikä keho alkanut vielä ylikuumenemaan. Minulla oli valkoinen sahara-lippis päässä ja juomapullo kädessä kisan lähdöstä maaliin. Juoksimme Miikka-Pekan kanssa aluksi yhdessä, kunnes polku alkoi kadota alta ja maastopohja muuttui suunnistusteknisesti ja hyödynsin sen lyhyen hetken ja sain pienen etumatkan. Juoksu oli helppoa ja rentoaa, mikä tuntui uskomattomalta viikolla vallinneen olotilan jälkeen.

Noin 9 km jälkeen reitti siirtyi rantakallioille, joille aurinko porotti armottomasti eikä varjopaikkoja ollut tarjolla. Tästä alkoi kehon selkeä kuumeneminen ja 12 km lähtien juoksu oli jo tuskaisen tuntuista. Muutamaan otteeseen kastelin lippiksen meressä viilentääkseni päätä. Henkisesti raskasta oli ajoittain reittimerkintöjen katoaminen, joiden vuoksi hukkasin noin kaksi minuuttia aikaa. Ei tuntunut palkitsevalta juosta aluksi porukalta karkuun ja heti sen jälkeen antaa muiden ottaa kiinni ihmetellessä oikeaa juoksusuuntaa. Luotin kuitenkin siihen, että myös muutkin juoksijat epäröisivät reitillä.

Viimeiset 3 km olivat kovin vaikean tuntuisia ja myös mäkisempää kuin muu reitti, mutta onneksi maali tuli lopulta vastaan. Nappasin lopulta voiton noin 2 minuutin erolla Miikka-Pekkaan ja maalilinjan ylityksen jälkeen oli ihanaa syöksyä mereen jäähdyttelemään. Aika oli sinänsä todella hidas 1:31:53, mutta keliolosuhteisiin nähden olin hyvin tyytyväinen juoksuuni ja kisa oli osaltani selkeä onnistuminen. Kuuma sää on ollut itselleni aina todella haastava ja olen ainoastaan pystynyt juoksemaan silloin hyvin, kun kunto on ollut hyvä, vauhdinjako maltillinen ja olen panostanut juomiseen läpi kilpailun. Luulin, ettei kisa ottanut koville lihasten suhteen ja siksi seuraavana (myös kuumana päivänä) lähin tekemään verttitonnia juosten. Olin niin puhki, että pystyin juoksemaan vain puolet ja väsytin itseni aivan turhaan.

Kopparnäsissä oli kesäinen helle ja kilpailukeskus oli mukavasti hiekkarannalla 😎

Viikko #31: Sonnien mestikset ja mäkeä
Raapaisin pitkästä aikaa 5 x 1000 m ja tuntui, ettei jalat taivu nopeaan juoksuun. Viikolla tuli vedettyä reilusti mäkeä ja olin jo aika lailla piipussa torstaina, enkä jaksanut juosta pahemmin ylämäkiä. Lauantaina oli Sajaniemen Sonnien mestikset Lopen Komionvuorella, jossa kahden lenkin reitillä juostiin yhteensä 15 km. Yllätyksekseni kulku oli erinomainen ja jaksoin juntata hyvällä vauhdilla reitin alusta loppuun. Tuoppi peesasi koko matkan ja loppukirissä paineli entisenä sprinttisuunnistuksen erikoismiehenä karkuun. Sorvasimme reittiennätykset uusiksi ja viime vuoden aikani parani kuudella minuutilla! Sunnuntaina tein 35 km treenin Nuuksiossa, johon sisältyi 1600 m nousua. Viikolla juostuja kilometrejä tuli 106 ja nousua 3800 m.

Viikko #32: Viimeiset täsmätreenit Ultraksiin
Tiistaina tein 10 x 300 m, koska viime viikon tonneissa jalat tuntuivat hitailta. Viikon toisena kovana VK-treeninä oli lauantaina Samban leiripäivän luuppiharjoitus Kuusijärvellä. Tein 6 kpl 1.5 km luuppeja kiihtyvällä vauhdilla ja lopussa oli kaikki pelissä. Juoksu oli aggressiivista teknisellä polkureitillä ja reidet olivat aivan hapoilla ylämäissä. Tämä oli todella kova treeni, joka meni kerrassaan mainiosti. Ultraksiin oli 2 viikkoa aikaa ja päätin vielä sunnuntaina sorvata viimeisen väsyttävän täsmätreenin jättärillä. Ohjelmassa oli neljän tunnin treeni; tunti juosten hiekkatietä, tunti sauvojen kanssa tunkaten fasaania, tunti juosten hiekkatietä ja tunti tunkaten fasaania. Treenin speksit olivat 27 km ja 2600m verttiä. Jaksoin kyllä vetää treenin ihan suhteellisen hyvin läpi, mutta viikonlopun kokonaiskuormitus nousi liian korkeaksi. Viikon aikana kertyi 15 h harjoittelua ja nousua mukavat 4600 m.

Viimeisten viikkojen väsymykset, yllättävät palautumiset ja onnistuneet kovat treenit olivat nostaneet itseluottamuksen hieman turhankin korkealle tasolle ja uskoin, että palaudun tekemistäni treeneistä. Tämä itseluottamuksen tunne on harhaanjohtava, eikä urheilija itse ole oikea henkilö tulkitsemaan tilaa, kun treeni tuntuu putoavan turhankin hyvin. Voisi sanoa, että 10% liian vähän treenaaminen johtaa yksittäisessä kilpailussa parempaan lopputulokseen kuin 1% ylitreenaaminen. Kuusijärven luuppitreeni kulki hyvin ja siinä kohtaa olisi pitänyt muistaa Samban valmennusguru Harrin viisaat sanat ”kun kulkee tosi hyvin – lepää pari päivää!”. On selvää, että omissa verkoissa soi ja uupumus iski aika pahasti jo monta viikkoa väsyneen tuntuisiin reisiin. Olo oli vielä sunnuntai-illalla hyvä ja kävin heittämässä vielä 1.5 tunnin kävelylenkinkin päiväunien jälkeen, mutta väsymyksen todellinen tila paljastui viiveellä.

Viikko #33: Väsymys ja keventelyä
Silloin kun tavarat ovat housussa ja tavoitekisa lähenee uhkaavasti, olen tottunut keventämään harjoittelua merkittävästi. Alkuviikosta tuntui siltä, etten jaksa juosta lainkaan. Arkipäivinä teinkin todellisia himmailulenkkejä. Lauantaina oli Team Nouxin maastotestijuoksu Pirttimäessä, jota varten kävin merkkaamassa reitin kahtena eri ajankohtana. Lähtökohdat lauantain maastotestipäivään ja Team Nouxin leiripäivään olivat huonot, mutta lähdin kahden kierroksen (6 km) maastotestiin kovaa. Reisi oli ollut voimaton koko viikon ja ne tyhjenivätkin nopeasti jo ensimmäisellä kierroksella. Meno sakkasi, mutta en halunnut antaa periksi ja lähdin vielä toiselle kierrokselle. VIRHE! Tokalla kierroksella katkesin ensimmäiseen ylämäkeen, jossa viimeisillä voimilla taioin treenin maksimisykkeen ja sen jälkeen oli pakko keventää, jotta pääsen edes juosten maaliin. Testi oli aivan liian raaka väsyneille reisille ja asetin itseni vielä syvempään liriin palautumisen osalta. Tavallaan tiesin sen jo ennakkoon, mutta tiimin valmentajana ja treenin valmistelijana ajattelin, että kyllähän tää on myös mun pakko vetää. Tämän leiripäivän jälkeen sunnuntaina tein vain kevyttä liikuntaa NC yhteislenkillä Kattilassa.

Viikko #34: Matterhorn Ultraks 49 km

Matterhorn Ultraksin 49 km polkujuoksukilpailu (3600 m+) sujui yli odotusten ja hieno sijoitus palkittiin ensimmäisellä top-10 sijoituksella kansainvälisessä ultrakilpailussa! Tämä onnistunut suoritus päätti jo kahden peräkkäisen epäonnistuneen kilpailun putken ulkomailla ja loi uskoa omaan tekemiseen. Kisaa ennen askarrutti usea asia, mutta päällimmäisenä oli reisissä vallinnut väsymys. Miten sen saisi karistettua pois?

Olin ottanut edellisen sunnuntain iisisti, maanantaina lepäsin ja tiistaina tein tunnin turhaa juosten. Keskiviikko oli pitkä matkustuspäivä, mutta ehdin käydä illalla ennen hämärää vähän hölkkäämässä+tunkkaamassa iltaverryttelyksi. Nousumetrejä kertyi 400, mutta alamäkijuoksu sai jo reidet tärisemään ja otin sen vahvana varoitussignaalina kisaa ajatellen. Mari kärsi tuoreesta flunssasta ja yritimme keksiä erilaisia poppakeinoja sen hoitamiseksi. Torstaina kävin perehtymässä kisareitin viimeiseen 15 km osion vaeltamalla ja juoksemalla. Lenkille tuli pituutta 22 km ja nousua ja laskua kertyi 1300m. Uskon, että kevyt liikunta on paljon tehokkaampi palautumiskeino kuin pelkkä lepo, koska se mahdollistaa hyvän aineenvaihdunnan lihaksistossa. Reitin loppuosan kokeminen oli tärkeää, koska se hitsasi tietämäni reitin palaset yhteen ja tiesin mitä reitiltä odottaa.

Hassuja lampaita Zermatin ylängöillä. Ne olivat ilmeisesti kerääntyneet kiven äärelle, jotta niiden päät pysyisivät varjossa.

Perjantain lounas oli hyvä ja maukas ja nautimme sen hyvin persoonallisessa ravintolassa lähellä Furin hissiasemaa, mutta siitä jäi meille molemmille huono fiilis mahoihin ja ”pahoja henkiä” päästettiin runsaasti ilmoille aina kisa-aamuun asti 🤢. Ruoka oli perinteinen peruna, juusto ja munapohjainen vuoriannos. Myöhemmin matkan aikana Chamonix:ssa kuultiin, että näihin perinneruokiin käytetään raclette-aterioiden jo kertaalleen sulatettuja ylijäämäjuustoja, ja se saattoi selittää vatsan toiminnan häiriön. Kisa alkoi klo 07 lauantaiaamuna ja vielä hetki sitä ennen perjantain lounas nipisteli ikävästi mahassa. Tuumailin, että mitäköhän kisasta mahtaa tulla, kun vatsa reistailee ja liikaharjoittelun aikaansaama väsymys oli nakertanut itseluottamusta viimeisen kahden viikon ajan.

Kilpailuun olin luonut itselleni taktisen suunnitelman passailla juoksua erityisesti alamäissä, koska alamäkijuoksua oli runsaasti ja tiesin, että jalat on liiankin helppo juosta alta. Toiseksi, halusin juosta lyhyillä askelilla alamäet minimoidakseni jalkoihin kohdistuvat iskut. Alamäissä on hetken huumassa helppo juosta hieman liian kovaa ja sen jälkeen juoksusta ei enää tulekaan yhtään mitään. Kilpailussa minulla oli ensimmäistä kertaa ikinä sauvat mukana, joista oli erityisen paljon iloa. Pitkät ylämäet menivätkin aika pitkälti tunkatessa ja loivemmat pätkät juoksin. Ylämäissä oli tekemisen meininki, mutta se ei vain yksinkertaisesti riittänyt muita vastaan. Porukkaa paineli tasaiseen tahtiin ohi, eikä hyvä asennekaan auttanut pitämään jengiä pitkään takana. Olen tunnistanut viime vuosina pitkien ylämäkien juoksun ehdottomaksi heikkoudekseni, vaikka sitä säännöllisesti harjoittelen kotimaassa. Odotukset menestyksestä alkoivat kariutua ja oli pakko yrittää suoriuttaa loppukisa tasaisen varmasti.

Reitin korkein kohta oli 16 km kohdalla Gornegratin harjanne (korkeus ~3100 m), jonka läheisyydessä ilma oli kovin ohuentuntuista ja se oli helppo tunnistaa jo hitaassa vauhdissa hapottavista reisistä. Harjanteen jäätyä taakse, alkoi kaksivaiheinen 1 200 m pitkä alamäki. Alamäessä pysyin omassa plänissäni juosta rauhassa, vaikka jotkut ohittelivat meikäläisen reippaalla vauhdilla. Pitkän mäen loputtua, kaverit hyytyivät hämmästyttävän nopeasti ja aloin parantamaan sijoituksia noin 25. sijan paikkeilta.

Gornergratin harjanteella ilma oli ohutta ja maisemat huikeita kirkkaana päivänä.

Schwarzeen tiukassa ylämäessä en ollut enää heittopussi ja aloin parantelemaan asemia hiljalleen. Passailin vielä huippua seuraavan pitkän alamäen ennen kuin siirryttiin kisan viimeiselle kolmannekselle. Ylämäkiä lukuun ottamatta, minun ei tarvinnut puristaa yhtään ja juoksu oli rentoa niin tasaisella kuin alamäissäkin. Parantelin viimeisellä kympillä mukavasti sijoja ja unelma top-10 sijoituksesta alkoi elämään. Epävarmuustekijänä oli toki se, etten tiennyt todellista sijoitustani ja sen vuoksi pyrin aina tavoittamaan edessäni kaukana näkemäni selän. Yksi ennalta asetetuista onnistuneen kisan kriteereistä oli teknisen ja jyrkän loppualamäen juokseminen rennosti ja se sujui kerrassaan mahtavasti ja rullailin maaliin hyvävoimaisena. Aikaa kului oman kellon mukaan 6:13:45 ja myöhemmin paljastui, että olin kilpailussa kymmenes ja omassa ikäluokassani toinen 🔥. Sain pidettyä sykkeet alamäkiä lukuun ottamatta alakynnyksen tuntumassa, joka kertoi hyvästä jaksamisesta.

Kilpailun merkittävin yksittäinen onnistumiseen liittyvä tekijä oli hyvä energiatasapaino, jollaista en ole aiemmin ultrilla kokenut. Vedin pari geeliä ja sen lisäksi yhden Noshtin jellypalan per tunti ja kiihdytin jellyjen nauttimista kisan loppua kohti. Olin maalissakin vielä hyvissä voimissa ja valmis jatkamaan juoksua eteenpäin tasaisella, mutta ei ylämäkeen! Kisaa edeltävät lenkit, jossa oli alamäkijuoksua reilusti mukana toimivat todella hyvin ja sain totutettua lihakset kuormitukseen. Toki näillä lenkeillä varmistin hitaan etenemisen alamäissä ja hyödynsin myös sauvoja, jotta lihakset eivät kipeytyisi ennen kisaa. Keskiviikkona saapuminen Zermattiin oli hyvä idea, koska se vaikutti positiivisesti aklimatisointiin ja kehkojen toiminnassa koin merkittävän parannuksen muutaman päivän jälkeen. Olin myös ostanut kisaa varten Hokan Evo Jaws -kengät, jotka soveltuivat erinomaisesti rollaattoribaanaluokan alamäkiin. Moni asia napsahti kisassa kohdilleen, eikä vatsakaan lopulta vaivannut yhtään; hyvä tuuri senkin osalta 🤗

Yllätyksekseni jalkojen lihakset eivät edes pahemmin kipeytyneet kisan jälkeen ja se ehkä kertoo siitä, etten revitellyt missään vaiheessa kisaa enkä saanut yhtään kramppia, mutta pidin tasaisen vauhdin alusta loppuun asti.

Tämä pitkähkö kirjoitus oli tässä tällä kertaa. Ensi viikolla jatkan kirjoittelua Nuuksio Classicin tapahtumista ja luovuttamisen jalosta taidosta. Lisäksi jaan infoa kujeista Vaarojen Maratonia varten.

 

-Sami

 

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X