Onko luovuttaminen sallittua?

Vaikka kunto olisi hyvä, se ei itsearvoisesti tarkoita hyviä suorituksia kisoissa. Kilpaillessa tiheään sekä fyysinen että henkinen palautuminen ovat kriittisessä asemassa. Oman kehon kuuntelu ja kriittinen suhtautuminen omaan tekemiseen on tärkeää palautumisen tilaa arvioidessa. Nuuksio Classicissa (NC) päätin keskeyttää ulkopuolisten näkökulmasta heppoisin perustein – oliko se järkevä tai oikea päätös? 🤔Annan – jälleen kerran – hyvän esimerkin miten ei pidä valmistautua kilpailuihin 😱

Viikko #35: UTMB-viikko Chamonix:ssa turistina:
Vaikka Ultraksin jälkeisinä päivinä jalat tuntuivat ihan suhteellisen hyviltä, tiesin väsymyksen vallitsevan taustalla. Chamonix:ssa kävelimme/tunkkasimme Marin kanssa pitkiä lenkkejä, joista saatoimme juosta tasaiset ja alamäkiosuudet silloin kun meno maistui ja tämä oli mielestäni parasta mahdollista aerobista harjoittelua tiukan kisan jälkeen. Alkuun vaikuttikin siltä, että pääsen hyvässä iskussa Nuuksio Classicin viivalle, kunnes aloin intoilemaan juoksurintamalla. Tiistaina uskalsin lähteä pitkälle juoksulenkille, jossa nousua kertyi tonnin verran. Mäet nousivat ihan hyvin alkumatkasta, mutta lopussa reidet väsähtivät perin pohjin ja tiedostin välittömästi palautumisen ottavan 1-2 viikkoa. Mäkisessä maastossa kävellessä elimistö sai huoltavaa liikuntaa, mutta reidet eivät päässeet lepäämään missään vaiheessa.

Välillä on hyvä ottaa etäisyyttä juoksuharjoitteluun ja tehdä kehoa ja mieltä huoltavaa harjoittelua. Se mahdollistaa tason nostamisen jopa kesken polkujuoksukauden.

Viikko #36: Nuuksio Classic:
Saavuimme maanantaina reissusta kotiin väsyneinä. Huomasin laihtuneeni reissussa kilon verran ja söin pari päivää hevosen lailla, kunnes tilanne alkoi normalisoitumaan. NC 42 km kolkutteli jo ovella ja olin määritellyt itselleni olotilan suhteen ehdot lähdenkö kisaamaan vai ei. Kyseessä oli Team Nouxin kotikisa ja siksi olin lähtökohtaisesti ilmoittautunut mukaan.

Team Nouxin oli tarkoitus pitää perjantaina valmennuksellinen esitys osana NC:n ohjelmaa ja tiimin toinen valmentaja Antti oli ottanut kopin siitä. Valitettavasti juuri silloin Antti kärsi pitkästä hermokipujaksosta ja hän joutui keskittymään lepoon esitelmöinnin sijaan. Tiistaina selvisi, että hoidan esityksen ja teen siihen tarvittavan esitysmateriaalin. Otin esityksen kunnian asiana vastaan, koska tämä oli hieno mahdollisuus kertoa tiimin toiminnasta ja myöskin antaa vinkkejä polkujuoksun harjoitteluun. Pistän yleensä itseni aika lailla likoon omia esityksiäni varten ja parin päivän valmistautumisaika (töiden ohessa) oli aivan liian vähän omaan mieltymykseen nähden. Tykkään valmistautua rauhassa esitysten kasaamiseen ja saatan käyttää pelkästään kuvien etsimiseen päiviä, mikäli minulla on siihen aikaa. Esitykseen valmistautuminen toi kilpailuviikolle kohtuuttoman määrän stressiä ja päivieni rytmi ja yöunien määrä muuttui merkittävästi ennen kilpailua – EI HYVÄ!

Olo vaikutti ihan kohtuulliselta jo keskiviikkona ja päätin lähteä NC-kisaan. Torstaina kävin punttisalilla ja samalla juoksin matolla 10 x 60s/60s kevyitä vetoja. En yleensä tee vetoja enää näin lähellä ennen kisaa, mutta nyt se jotenkin tuntui tarpeelliselta. Perjantai-iltana oli esitys Hotelli Nuuksiossa ja samalla jäin yöksi hotelliin, mikä helpotti logistisia kuvioita merkittävästi. Team Nouxin esitys löytyy tästä  linkistä:

Perjantai-iltana nukkumaan meno oli hieman myöhäinen ja yö oli levoton. Taisin herätä klo 04 kun sydän löi levottomasti ja yllättävän nopeasti siihen nähden, että olin makuulla. Tämä oli yllättävää, koska en edes ajatellut aamuista kisaa enkä siksi tunnistanut sykkeen nousua tavanomaiseksi kisajännitykseksi. Myöhemmin asiaa kelailtuna ajattelin, että kyse saattoi olla stressin vastareaktiosta, mikä kuulostaa loogiselta syyltä.

Aamulla tarkoitus oli mennä katsomaan NC 70 km lähtöä. Ihmettelin lähtöalueen tyhjyyttä klo 06:55 ja hetkeä myöhemmin kävi ilmi, kunnes joku osasi kertoa, että lähtö olikin jo 06:00 😂. Aamupalan jälkeen minulla oli aikaa itselleni hotellihuoneessa useampi tunti ja samalla kisajännitys nousi huippulukemiin. Yleensä on kiire suoriutua rutiineista, mutta nyt oli aikaa runsaasti ja se näkyi lataantumisen tasossa.

Kisaan lähdettiin aika rapsakkaa vauhtia Henkan kintereille ja alkukilometreillä juostiin Markuksen ja Pekan kanssa yhdessä. Juoksu tuntui ihan hyvältä tasamaalla, mutta sykkeet olivat hämmentävän korkeat. Harvemmin olen lähtenyt juoksemaan polkumaratonia yläkynnyksen tuntumassa olevilla sykkeillä. Ensimmäisessä noin 20 m ylämäessä 5 km kohdalla huomasin, ettei näillä reisillä tänään juosta täysipainoisesti mäkiä ylös. Markus karkasi jo heti ensimmäisessä mäessä ja jäimme Pekan kanssa juoksemaan kaksistaan. Vastoin tahtoani, juoksin väsyneillä reisillä ylämäet, etenkin kun mäkien päällä oli ihmisiä kuvaamassa materiaalia someen. Swinghillin ylösnousu tuntui sysipaskalta ja olisi ollut paljon viisaampaa kävellä kuin juosta. En näköjään ole oppinut Ylläksen kisasta mitään 😕.

Pekan kanssa vauhdissa NC. Tämän kuvan nappasi Jaakko Posti alkumatkasta, jolloin juoksu tuntui vielä ihan hyvältä. Pekka jutteli ja meikäläinen kuunteli 😅.

Syketasot eivät pudonneet kisan aikana lainkaan, mutta ylämäessä hapoille juostujen reisien hermotus alkoi tökkimään jo hyvissä ajoin. Juoksu oli ponnetonta, eikä siinä ollut tavanomaista ketteryyttä. Tuntui siltä, että juoksin jonkun muun jaloilla ja otin kovia iskuja vastaan alamäissä. Järviylänköosuudella reidet tuntuivat jo väsyneiltä ja meno puuroutui ja vauhti hidastui. Pekka oli juttutuulella ja kertoi ummet ja lammet tulevaisuuden työmahdollisuuksistaan ulkomailla ja monesta muusta asiasta. Herrasmiehenä keskustelin Pekan kanssa, mutta itseäni juttelu ei pahemmin napannut synkistellessäni omaa juoksua. Noin 23 km kohdassa, toista huoltoa lähestyessä sain oikealle puolelle alavatsaa pistoksen, joka oli kivulias eikä se lähtenyt helpolla pois. Olo oli tuskainen ja Pekka karkasi kilometrin matkalla 30s. Ajattelin, että ei tässä touhussa ole mitään järkeä, kun juoksu tuntuu ihan oudolta ja pistos teki etenemisestä surkean tuntuista.

24 km huoltoon saapuessani pysähdyin veljeni luokse ja totesin reissun ehkä jäävän tähän, kun juoksu ei napannut yhtään! Kannustajat katsoivat minua hölmistyneenä ihmetellen, että mitä tuo jätkä oikein horisee ollessaan mitalitaistelussa vielä mukana. Ensiapumies ahkerasti kyseli, että mitä aioin tehdä enkä osannut antaa hänelle vastausta. Pallottelin ajatuksia muutamaan minuutin jatkamisen suhteen ja päädyin siihen lopputulemaan, että tämä oli tässä tällä erää. Olisin kyllä pystynyt juoksemaan loppumatkan, mutta viimeinen kuukauden olin juossut väsyneillä reisillä ja halusin katkaista putken. Tärkeimpänä syynä olivat palautuminen Vaarojen Maratonille ja myös kyyti kilpailukeskukseen kiinnosti.

Onko oikein luovuttaa, jos paikat eivät ole rikki tai kipu ei estä etenemistä? Itse mietin kotikisan merkitystä, itseäni valmentajana ja minkälaisen kuvan antaisin itsestäni muille, mikäli luovuttaisin näin helposti. Jotenkin lajille on ominaista, että kaadutaan saappaat jalassa kaikkensa antaneena tai suoritetaan urotekoja kipuja ja väsymystä vastaan taistellen läpi vuorokausien. Tässä keskeytyksessä ei siis ollut lajiromantiikalle tunnusomaisia merkkejä 🤘 Harmittelin hieman kisan jälkeen sitä, että miksi luovutin niin helposti. Huoltopisteellä tiesin kuitenkin, että loppumatkasta olisi tullut alavireinen ja henkisesti nihkeä ja olisin menettänyt sijoja aika lailla ja syventänyt väsymyksen tilaa. Suurimman hämmennyksen koki tyttöystäväni Mari, joka seurasi GPS-seurantaa kotoa silloin kun minua lähdettiin kuljettamaan autolla tietä pitkin. Olin luvannut juosta loppuun asti – vaikka hölkäten – ja siksi vaikutti siltä, että olin loukkaantunut ja matkalla ambulanssikuljetuksessa sairaalaan 🤪

Näin jälkikäteen voin sanoa, että kisan keskeyttäminen oli loistava urheilullinen päätös – yksi kauden parhaista! Onneksi kykenin rationaaliseen ajatteluun. Kotiin vietävänä opetuksena oli myös se, että jatkossa juoksen omia tavoitteita varten enkä toisten puolesta. Palo ja halu suorittaa polkukisoja lähtee sisäisestä motivaatiosta ja siksi en enää mieti miten haluaisin suoriutua muiden edessä!

NC seuraava viikko #37 oli juoksuvireen kannalta fantastinen ja ehkäpä koko kauden paras viikko juoksun herkkyyden osalta. NC 24 km oli ilmeisesti sopiva ärsytys elimistölle, etenkin kun en ajanut itseäni loppuun ja väsyttänyt lihaksistoa ja muutenkin kuu ja tähdet olivat oikeassa asennossa juoksun kannalta. Keskeneräinen kilpailu oli hyvä VK-treeni ja samalla sain ravisteltua elimistön ja reidet hereille Keski-Euroopan rasituksista.

Viikolla tein kolme VK-treeniä: tiistaina tein 10 x 60s/60s intervallit tasaisilla hiekkabaanoilla, keskiviikkona tein Watt Bikellä ylämäki-intervalleja tangolla pyöräillen 10 x 2 min / 1min ja lauantaina juoksin kovan polkukympin Kiipfit trailissa. Halusin tehdä paluun ns. ylämäki-intervalleihin kuntopyörällä, koska keväällä koin ne erinomaiseksi harjoitukseksi takaketjun aktivoinnissa. Kiipfit trail runissa juoksin 10.3 km reitin hyvin nopealla poluilla 39 minuuttiin ja se oli hyvä kovempi VK-treeni välipalana. Tein 47 km polkulenkin sunnuntaina hyvin vetisissä olosuhteissa, joka oli oiva harjoitus VM65 km varten.

Kyllä hymy on herkässä kun käsissä oli mahtava pokaali 😆

Viikko #38 – Suunnistuksen SM-viesti
Viikon ohjelmassa oli suunnistuksen SM-viestit lauantaina, jossa juoksin useamman vuoden tauon jälkeen H21 sarjassa seurakavereiden kanssa. Viikolla tein Watt Bikellä ylämäkivedot 10 x 2min / 1 min hieman kovemmilla Wateilla kuin edellisellä viikolla, jonka jälkeen olin hieman uupunut. Torstaina kävin kokeilemassa suunnistusta Pirttimäessä märällä maastopohjalla ja juoksu tuntui aivan onnettomalta ja minusta tuntui kuin olisin kuin maastossa liikkuva vanhus.

Olosuhteet olivat todella haasteelliset SM-viesteissä ja nastakengistä huolimatta kallioilla, kivikossa ja sammalikoissa liukastelin läpi matkan. Suunnistus sujui välttävästi 7 km pitkällä vaativalla radalla ja parannettavaa jäi noin 5 minuuttia. Ankkuroin sotaratsujoukkueemme sijalle 20., mutta Andrei Hramovin väijyessä kintereillä, kiristin vauhtia viimeiselle rastivälille ja otin nopean leiman viimeiseltä rastilta – niin nopean, että sähköinen leima ei ehtinyt siirtyä emit-kortille. Joukkueemme siis lopulta hylättiin, mutta olimme silti ihan hyvällä tuulella muuten ihan hyvin onnistuneen viestisuorituksen jälkeen. Täytyy todeta kyllä, että suunnistus on raaka laji. Alusta asti oli 100% pelissä eikä lihaksisto ole tottunut aggressiiviseen juoksuun. Sykkeet olivat hurjat ja onnistuin kyllä väsyttämään itseni. Pärjätäkseen suunnistuksessa, maastojuoksua on harjoitettava ja myöskin tehtävä kovaa juoksua maastossa; pelkkä polkujuoksu ei riitä kuin ehkä ikäsarjoissa. Sunnuntaina tein viimeisen mäkitreenin (1200 m) Kasavuoressa Vaarojen Maratonia varten. Olin tehnyt Kasavuoreen erilaisia mäkivariaatioita, joita juoksin läpi. Reisi tuntui kyllä kovin voipuneelta edellisen päivän viestin jäljiltä.

Kasavuoressa on tarjolla metsäisiä teknisiä mäkiä ja se on oiva paikka valmistautua Kolin kisaa kohti ❤️

Viikot #39 & #40 – Kevyttä
Vaarojen Maraton 65 km on kauden kolmas tavoitteellinen polkujuoksukilpailu. MM-kisoja ja Matterhorn Ultraksia ennen ajoin itseni väsymystilaan viimeistelytreeneillä ja niistä kokemuksista oppineena otin treenit suhteellisen kevyesti ja nautin kuulaista syyskeleistä viimeisten kahden viikon ajan! Tämä on taktiikka, jota itsekin suosittelen muillekin polkujuoksijoille, mutta tavanomaisesti teen vielä viimeisen täsmätreenin kaksi viikkoa ennen kisaa. Oma näkemykseni tällä kertaa kuitenkin on, että takana on jo pitkä kausi ja paljon kilpailu- ja harjoittelukuormaa ja siksi pohjat luultavasti riittävät vielä Kolille asti ja siksi keskityn vain lyhyisiin treeneihin. Vaikka treenien määrä olisi vähäistä, elimistö voi silti olla kuormittunut johtuen työstressissä ja huonoista yöunista.

Viikolla #39 tein vain yhden VK-treenin Kasavuoren poluilla, jossa juoksin tasavauhtisen 7.5 km treenin. Treeni oli hapokas ja viime viikon väsymys nousi esiin ja se oli hyvä syy ottaa kevyesti. Viikon aikana minua alkoi vaivaamaan voimakas toispuolinen kireysongelma ja sitä yritettiin poistaa hieronnassa kahden hierojan toimesta. Kävi ilmi, että vasemmassa nilkassa oli käynyt suunnistuksen SM-viestissä läheltä piti -tilanne ja sen vuoksi pohkeessa tibialis posterior lihas oli deaktivoitunut ja siitä seurasi kiristyneiden lihasten ketjureaktio, jonka avaaminen oli kivulias toimenpide. Tällä kertaa olin onnekas, koska reagoin signaaleihin, jotka olivat häiritseviä, mutta eivät välittömästi pysäyttäviä. Hoitamatta ongelmasta olisi tullut suuri, joka olisi hankala koko kropan toiminnan osalta.

VM-kisaviikko sujuu työmatkailun merkeissä Prahassa. Tämä taitaa olla kolmas kerta, kun kisaviikko on vietetty työreissussa Prahassa 🍻. Tämä ei ole optimaalinen valmistutuminen, koska työpäivät ovat todella pitkiä, mutta konsepti on toiminut aiemminkin ja siksi voinkin lähteä kohti Kolia hyvillä mielin.

Nähdään Kolilla!

-Sami

 

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X