Äärirajoilla – johdanto

Ajattelin kertoa teille tulevissa tarinoissani vinkkejä ja neuvoja sen pohjalta, mitä olen itse retkilläni oppinut. Kerron juttusarjassani monista hyvistä valinnoista, joita ei olisi tarvittu, ellen olisi ensin tehnyt yhtä tai useampaa huonoa valintaa. Tähän voi oikeastaan tiivistää kaiken oppimani – voit tehdä reilusti huonoja valintoja, kunhan ne eivät ole liian suuria erheitä, ja viimeiset valinnat sitten kuitenkin kääntyvät hyviksi. Tänä päivänä jättäisin osan näistä jutuista kokonaan tekemättä, jos päättäisin tässä kirjoituspöydän ääressä. En itse koe niistä useimpia mitenkään ihannoitavina, enemmänkin osoituksina omasta luonteestani niin hyvässä kuin huonossa. Ajoittain olisi voinut käydä todella huonostikin, joten jätän pahimmat yksityiskohdat edelleen pimentoon – teidän tarvitsee vain tietää loppuratkaisujen olleen onnellisia 😉

En etsi tarkoituksella vaarallisia tilanteita, ei ole kyse mistään adrenaliinin tavoittelusta. Suurin osa retkistä sujuu hyvin leppoisasti ja vailla suurempia haasteita, mutta aina välillä odottamattomat muutokset vaikkapa säätilassa tai uteliaisuus ja hetkessä eläminen pakottavat selviytymään. Onhan siinä omalla tavallaan kyse myös ihmisten välisistä eroista. Suurimmalle osalle ei varmasti tulisi koskaan edes mieleen kokeilla juttuja, jotka minulle ovat ensin hetkellisiä ajatuksen pisaroita ja silmänräpäystä myöhemmin realismia. Toiset meistä tarvitsevat alituisen kontrollin ympäröivään maailmaan – rakenteen, jossa elää, kun toiset taas pyrkivät siitä irti. Parhaimmillaan irti pääseminen on kuin vapaapudotusta, missä vauhti lopulta tasaantuu ja kaikki tuntuu pysähtyvän.

Tämän päivän maailmassa emme kohtaa jokapäiväisessä arjessamme äärimmäisiä ilmiöitä, minkä vuoksi niiden tavoittelusta on tullut jotenkin hienoa. Kaikkien pitäisi olla venyttämässä rajojaan ja tekemässä ainakin paperilla toinen toistaan mahtavampia ja rohkeampia asioita niin henkisesti kuin fyysisestikin. EI TARVITSE. Valtaosalle ihmisiä on täysin luonnollista olla ylittämättä rationaalisuuden kääntöpiiriä – se kun pitää ihmisen turvassa ja ennen kaikkea hengissä. Suurin osa kääntyy viimeistään järjen napapiirillä kannoillaan. Ja sitten on niitä mieliä, joista unohtuivat rajoittimet – jotka eivät osaa pelätä valoa tai pimeyttä. Kuuluisin mielelläni kategorioistani ensimmäiseen tai ainakin toiseen, mutta joutunen valitsemaan viimeisen, jos katson itseäni objektiivisesti.

Onnea on kulkea vapaana.

Kun ihmisellä on jokin ymmärrettävä ja konkreettinen raja, mitä vasten nojata, aletaan puhua äärirajoista. Kullekin se synnyttää subjektiivisen kokemuksen äärimmäisyydestä ja siten tunne voi olla eri ihmisten välillä hyvinkin lähellä toisiaan, vaikka ulkopuolisen silmin sen synnyttävät ärsykkeet ovat aivan eri planeetoilta. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka saavuttavat tuon maagisen tunnetilan esimerkiksi kilpailuissa. Itselleni kilpailut ovat nykyään liian kliinisiä, mielenkiinnottomia ympäristöjä, koska minun rajani on paljon kauempana. Olen tehnyt sen kanssa sopimuksen, että yhtenä päivänä – mutta ei vielä aikoihin. On niitä, jotka tekevät uskomattomia temppuja trapetsilla turvaverkon katsellessa alapuolella, mutta jäätyvät sen puuttuessa. Ja niitä, jotka syttyvät tietäessään, että jokainen virhe voi olla viimeinen. Tämä ominaisuus on itsestään tiedettävä ennen kuin ottaa askeleen tuntemattomaan. Siksi en koskaan ota muita mukaan reissuihin, joista tietää vain ensimmäiset askeleet. Ja toisekseen luotan hyvin vahvasti intuitioon, jolloin ratkaisuja voi olla vaikea perustella, ne vain tuntuvat oikeilta. Ketään toista en vaaraan aseta – se on yksi tärkeimmistä periaatteistani.

Ja enhän minä taas ehtinyt päästä oikein mihinkään, kun alkoi juttua tulla. No, seuraavassa tekstissä mennään sitten suoraan ensimmäisessä virkkeessä jo asiaan 🙂

 

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X