Äärirajoilla – hyvin suunniteltu on puoliksi tekemättä

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan. Vuorelle kiivetty on niin ikään puoliksi tehty – mutta sieltä pitää tulla takaisinkin. En ole koskaan kiivennyt niin kutsutulle kuolemanvyöhykkeelle eikä se minua tietyllä tavalla, ainakaan vielä, ole kiehtonut. Tiedän kuitenkin, että kuolemanvyöhykkeitä on monenlaisia ja että moni huipulle noussut on jättänyt palaamatta, vaikka suunnitelmat olisivat olleet miten hyviä tahansa. Tuo alun sanonta on helppo ymmärtää väärin ja saa luulemaan, että suunnittelemalla voi valmistautua kaikkeen. Mutta kuten elämässä yleensä, hyvin suunnitellun voi nähdä puoliksi tehtynä tai puoliksi tekemättömänä. Riippuu paljolti siitä, miten sen haluaa nähdä.

Oma dilemmansa on, että jos hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, suunnittelun lisääminen tietyn pisteen jälkeen lisää myös riskien eli pimeän aineen määrää. Voi kuulostaa täysin absurdilta, mutta kyllä siinä minusta tietty viisaus piilee. Antakaahan, kun avaan hieman ajatuksenjuoksuani. Suunnittelematta on suuri riski päätyä jonkinasteisiin vaikeuksiin, samoin liiallisella suunnittelulla – eli tarkoitus on löytää se kultainen keskitie. Tänään onkin näköjään luovan kielen inflaatio, mutta kliseearkistosta löytyy hyvää materiaalia. Suunnitelmien ja tekemisen tulee kulkea sopivassa suhteessa toisiinsa. On myös osattava erottaa toisistaan faktat, oletetut faktat, faktoista johdetut oletukset, oletetuista faktoista johdetut oletukset jne. Mitä enemmän suunnittelee, sitä helpommin siirtyy ensimmäisestä edemmäs litaniassa. Mitä haastavampi reissu ja mitä enemmän muuttujia, sitä enemmän olettamuksia, jolloin yksittäisen skenaarion todennäköisyys alkaa lähestyä nollaa ja tarvittavien skeenarioiden määrä lähestyä ääretöntä. Ja se skenaarioiden määrä räjähtää hetkessä käsiin, minkä käsittely ymmärrettävällä tasolla ihmiselle on yksinkertaisesti mahdotonta.

Isällä on ollut aina tapana sanoa, että parempi tietää olettavansa kuin olettaa tietävänsä. Tällä on selvitty monesta vaikeasta paikasta.

Mitä enemmän olettaa ja suunnittelee, sitä rajatummaksi ajattelu käy. Tässä on paljon yhtymäkohtia suunnistajan ajatteluun suorituksen aikana – sopivasti edessä, muttei liikaa. Olettamusten ja suunnitelmien täytyy elää koko ajan suhteessa ympäristöönsä ja tarjolla olevaan informaatioon. Pitää osata suodattaa ja ymmärtää oleellinen, tunnistaa riskitekijät ja niiden luonne, sekä käsitellä samanaikaisesti vaihtoehtoisia, rinnakkaisia skeenarioita, joiden juuret eivät kuitenkaan kasva liian kauas faktoista. Suunnittelu ei siis ole staattista, vaan alati elävää. Suunnitelmien on pakko elää, jotta ne olisivat edes jollain tasolla käyttökelpoisia ilman tarpeettomia riskejä. Jos on etukäteen hakannut kiveen jonkun tavoitteen ja luonut sen ympärille suunnitelman, on suurena riskinä, että ihminen sokaistuu eikä osaa enää suhtautua tarjolla olevaan epämiellyttävään informaatioon kuin valeuutisina. Kun tavoitteesta tulee pakkomielle, vain itseä vahvistavat ärsykkeet ovat hyväksyttyjä. Äärioloissa harvoin käännytään liian aikaisin, mutta valitettavasti hyvin usein liian myöhään. Ja silloin ollaan Rouva Fortunan päätösten varassa.

Tekemällä oppii ja askel kerrallaan pääsee ylemmäs.

Viimeisen päälle viilattuja suunnitelmia tärkeämpää onkin osata reagoida, ja osata se nopeasti. Tietynlaiset karkeat suuntaviivat on hyvä olla olemassa ikään kuin selkärankana. Ja selkärankahan ei ole mikään staattinen kapistus, vaan taipuu sinne ja tänne – kiertyykin. Ja ihmisillä, joilla on selkärankaa, on myös rohkeutta myöntää virheensä. Ja se täytyy osata, jos aikoo osata reagoida nopeasti. Kerron myöhemmin lisää reagoinnista, ja myös virheiden käsittelystä. Molemmat kehittyvät tietysti kokemuksen myötä, ja kokemusta kartuttaakseen on tietysti tehtävä asioita, joita ei ole ennen tehnyt. Oma suhtautumiseni asiaan on ollut, jo paljon ennen kuin tutustuin Vygotskyn ajatuksiin ZPD:sta, että pitää mennä aina yksi askel yli oman aiemman osaamisen, muttei sen enempää kerrallaan. Seuraavalla kerralla sen jo sitten osaa ja voi mennä taas vähän pidemmälle, koska mitä hauskaa on jo osaamiensa asioiden toistamisessa. Useimmille paras tapa on tehdä jonkun osaavamman auttamana, minä tykkään mennä soolona, koska sen myötä oppi menee kerralla perille.

Seuraavassa tekstissä kerron varmaan siitä reagoinnista, tai jostain muusta osa-alueesta. Paha mennä tässä kohtaa sanomaan. Katsotaan, kun alan taas naputella näppäimistöä 🙂

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X