Äärirajoilla – ei saa jäädä sohjoon makaamaan

Edellisestä tekstistä on ehtinyt vierähtää jo tovi siitä yksinkertaisesta syystä, että viime kuukausina on ollut kirjoitettavaa ihan tarpeeksi yliopistolle ja töihinkin. Onpa mukava taas kirjoittaa omalla äidinkielellä. Ja tällä kertaa on luvassa ihan todellista tarinaa aivokäyrien sijaan. Välillä onnistuminen jää Strömsön standardeista eikä ole varaa jäädä uhriutumaan. Asiat menevät pieleen, yleensä aivan omista ansioista, ja silloin pitää löytyä sielun syövereistä tai takaraivosta se pieni perkele, joka ei anna luovuttaa.

Oli tavanomainen lauantai loppukesästä tai alkusyksystä, riippunee kysymykseen vastaajasta, vuonna 2011 Sveitsissä. Kesä oli ollut varsin helteinen ja edellisenä päivänäkin vielä noin 20 astetta lämmintä ja aurinkoista säätä ylhäällä vuorilla, joten en tullut asiaa ajatelleeksi. Kesävermeissä tarkeni aivan mainiosti, kuumahan siellä tuli – tänään tosin ei tulisi. Sää vaikutti hieman edellispäivää viileämmältä, sumuiselta ja sateiseltakin, muttei mitenkään erikoiselta. Juostessa tulee yleensä lämmin. Lähdin liikkeelle, kuten aina, intoa täynnä ja nuoren miehen kepeällä askeleella. Noin 15-20 minuutin kuluttua sade alkoi yltyä ja hieman tuullakin. Avoimessa alppimaastossa sen kyllä huomasi, kun kääntyi sopivasti tuuleen nähden. Ajattelin, että tulisi ehkä hieman viileämpi lenkki, muttei sen ihmeempää. Vettä alkoi kuitenkin tulla entistä enemmän ja rinteissä liikkuminen kävi haastavammaksi. Alusta alkoi pettää välillä alta ja mäkeä liu’uttiin persiillään ja kyljelläänkin alas, minkä myötä kaikki vaatteet olivat jonkin ajan kuluttua aivan totaalisen uitettuja. Tähän asti olin osin tiedostamattani edennyt harjanteen suojaisempaa reunaa, minkä vuoksi en ollut huomannut, mitä tuleman piti.

Sitten oli helvetti irti, kuin joku olisi kääntänyt katkaisimesta päälle toisen vuodenajan. Uitetussa, lyhythihaisessa paidassani ja polvitrikoissani ymmärsin varsin nopeasti, että nyt on kiire pois. Jos alkumatkasta oli ollut vielä käsite suojan puolella, nyt sen saattoi unohtaa. Säiden haltija päätti alkaa puhaltamaan märkää lunta vaakatasossa myrskytuuli sanansaattajanaan eikä sitä päässyt mihinkään pakoon. Ajattelin, ettei hätä ole vielä tämän näköinen, joten lähdin vain latomaan kohti autoa hyvinkin reippaalla askeleella. Yleensä keho kestää lämpimänä, jos vain jatkaa liikettä. Tällä kertaa lämpö kuitenkin vuoti kropastani ulos kuin aukinaisesta ikkunasta, avoimessa vuoristossa tuuli pyyhkii kaiken kehon tuottaman lämmön alta aikayksikön ja lumi liimautuu ihoon. Niinpä kehoni energiavarastot paloivat paljon tavallista nopeammin ja olosuhteet alkoivat tuntua paljon rajummin. Silloin mieleni alkoi ajautua vaaralliselle vyöhykkeelle – halusin pysähtyä.

Kuvituskuva – hyvinä päivinä on helppo unohtaa huonot. Ystävien kanssa luodaan hienoimmat muistot.

Seisoin siinä pienen tönkäreen takana ja katsoin kateellisena vieressäni laiduntavaa karjaa. Muistaakseni juttelinkin niille, miten onnekkaita ovat paksuine turkkeineen – vai millä sanalla sitä pitää kutsua. No, karvaa niillä oli kuin Chewbaccalla. Puhetapakin hieman samanlainen, liekö sukua keskenään. Ajatteluni alkoi harhautua, en oikein enää hahmottanut tilannetta. Kehoni läpi kulki vuorotellen kylmän ja kuuman tuntemuksia. Sitten iski selviytymisasetus toimintaan ja tajusin, että täältä pitää tulla pois hinnalla millä hyvänsä, ja pysähtyä ei saa. Katsoin kartasta yksinkertaisimman reitin, autolle olisi enää noin kaksi kilometriä ja lopussa pääsisi tulemaan kunnon tietä, joka toisi autolle. Kartta taskuun, hengitin pari kertaa syvään ja valmistauduin seuraavaan 10-15 minuuttiin. Se ei tulisi olemaan kivaa.

Lähdin juoksemaan, alku tuntuu aina kuin Muumien mörkö olisi kantapäissä kiinni. Hetken ajan päästä luulin, ettei tämä niin paha ehkä lopulta olisikaan. Se ilo oli tosin hyvin ennenaikainen ja hyvin virheellinen. Sitä katoaa johonkin omaan rinnakkaistodellisuuteensa, missä keho ei enää päästä tuntemuksia ymmärryksen tasolle. Sitten käännyin sen mutkan taakse, missä tuuli puhalsi suoraan vasten ilman pienintäkään armoa. Kuin joku olisi lyönyt kylmää terästä rinnasta sisään ja leikannut koko sielun puoliksi. Sitä tunnetta en unohda koskaan, kuin jokin olisi todella lävistänyt rintakehän ja puhaltaisin viimeisiä henkäyksiäni. Halusin pysähtyä, mutta jalat olivat autopilotilla. Kehoni toi minua pois, vaikka roikuin vain köysissä. Aloin kiroilla ja huutaa hallitsemattomasti enkä enää tuntenut kehoani. Tunsin vain kaukaista kipua, jonka jokaisen askeleen aiheuttama isku mukanaan toi. Katsoin karttaa, mutta en ymmärtänyt sitä enää. En osannut edes sanoa, juoksenko oikeaan suuntaan. Onnekseni olin ohjelmoinut reitin kehooni Chewbaccan kanssa jutellessani, sillä noin 20 sekuntia myöhemmin näin autoja parkissa tien varressa. Ajattelin, että olisipa siellä joku, joka voisi tarjota kyydin pois. No, olihan siellä, koska oma autonihan se siinä seisoi. En vain sitä tajunnut kuin vasta lasista sisään katsoessani.

Silloinkin, kun myrsky nousee ja luulet olevasi yksin, et sitä kuitenkaan ole.

Vaatteiden vaihto siinä tilassa oli melkoista taidetta, kun ei tunne omaa kehoaan lainkaan. Sitä vain survoo raajoja vaatteiden aukoista sisään ja toivoo, että lopputulos peittää jokseenkin koko ruumiin. Lämmöt täysille ja energiaa sisään sen, mitä auki saa. Hampaat tosin menevät läpi pakkauskääreistä, kun tahtoa tarpeeksi löytyy. En tiedä oliko tuossa tilassa liikenneturvallisuuden kannalta aivan täysissä voimisssa, mutta pois tultiin. Nuorena miehenä ratkaisin tilanteen tempaisemalla pari pulloa viiniä koneeseen sinä iltana, tunto palaili kehon eri osiin pikku hiljaa. Noin viikon päästä tunsi taas kehon joka kolkan. Se on jännä tunne, kun ei tunne päällään olevaa paitaa.

Tämän jälkeen olen aina katsonut sääennusteet huolella, kun liikutaan äärioloissa. Ja aina pitää olla varasuunnitelma, mitä tehdä, jos sää muuttuu nopeasti. Mukana kulkee myös tuulen pitävä takki, hanskat, huivia kaulan ja pään suojaamiseen, energiaa, pilli, avaruushuopa ja vedenpitävässä pussissa kännykkä. Kartta on hyvä olla kanssa paperisena mukana. Ja tervettä järkeä roppa kaupalla. Sitä pyydän joka vuosi joulupukilta, tilanne turvallinen sen osalta nykyään, vaikka enemmänkin voisi olla.

Mutta sitten kun asiat menevät pieleen, pitää pois tulla, vaikka mikä olisi – ei saa jäädä sohjoon makaamaan.

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X