Viulunsoittaja kalliolla

ISTV:n suorassa lähetyksessä asiantuntija Eetu Nordman puhuu itsensä haastamisesta. Se on juttu, jota massat huippujen takana hakevat. Haasteita ja itsensä voittamista. Haaste voi tarkoittaa eri asioita. Matkaan voi lähteä mukaan monenlaisilla tavoitteilla. Huippujen tavoitteena voi olla voitto tai reittiennätys. Jollekin toiselle mukavan päivän vietto reippaillen kavereiden kanssa. Kaikki tavallaan, jokainen kelpuutetaan tavoitteineen lähtöviivalle, jos siellä vain ilmoittautumiskiintiöiden puitteissa tilaa on.

Oma tavoitteeni on pyrkiä kaikissa niissä kisoissa, joihin osallistun, itselleni parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Yritän suoriutua reitistä niin nopeasti kuin pystyn. Niin ja miksikö, kun en kuitenkaan kilpaile sijoituksista ja ajoista lähimaillakaan oikeita juoksijoita, saati huippuja vastaan. Mitäkö teen niillä sekunneilla, joita säästän repiessä itseäni?

Himos Trail on upea tapahtuma. Esimerkillinen ennakkomarkkinointi, hienot puitteet ja mahtavat reitit.

ISTV:ssä näkyy huippujen vauhti. Se on hienoa ja käsittämätöntä. Joudun kuitenkin keskeyttämään katselun, kun minulla on muuta tekemistä. Lähden ajamaan pyörällä 5km:n päähän.

Aamulla aiemmin kävin jo läskipyörälenkin. Ajoin muutaman kilometrin päähän Ravikankaantielle. Seurasin siitä jatkuvaa metsätietä, kunnes tulin Himos Trail reitin risteykseen. Jatkoin polkua ylös Pohjois-Himoksen päälle. Jatkoin huoltotietä alas kisakeskukseen, missä ultraajat valmistautuivat varsin odottavaisina lähtöönsä. Ajelin vielä ensimmäistä nousua ylös ja jäin odottamaan, sekä seuraamaan lähtöä.

8.6.2019 päättyi juoksuni telakalle. Kesäkuussa 2020 kokeilin ensimmäisen kerran juoksuaskeleita. Hölkkäsin kolmena eri kertana yhteensä 8km. Jalka oireili edelleen. Heinäkuussa yritin vielä kahteen otteeseen. Yhteensä 6km. Elokuussa en enää uskaltanut kokeilla.

Kisaa edeltävänä yönä heräilin. Kokeilin perustella itselleni, miksi ei kannata startata. Keksin aika hiton monta järkevää perustetta siihen.

Tein alkulämmittelyn pyörällä ilman ainuttakaan juoksuaskelta. En kerta kaikkiaan uskaltanut kokeilla. Halusin tuntea ainakin lähdön jännityksen ja tunnelman. Syke oli 134 seisoskellessani lähtöruudussa. Jos jalka ei enää tule kestämään juoksua, niin tämä kisa on ainoa ja viimeinen.

Taktiikan olin joutunut miettimään täysin tietämättömänä mitä tuleman pitää. Aioin juosta ainakin pois
kisakeskuksesta ihmisten edestä. Sen jälkeen yrittäisin selviytyä olemassa olevilla keinoilla maaliin. Matkaa oli 18 kilometriä, ja aikaa ilta kuuteen, jolloin maali sulkeutuisi.

PAM. Lähdössä yritin päästä jonkinlaiseen rytmiin. Porukka säntäsi ohi. Ensimmäinen ylämäki oli pitkä, otin rauhassa sopivan rytmin. Minä en tähän mäkeen hyydy.

Vasen jalka muistutti kyllä itsestään muutaman sadan metrin jälkeen. Sanoin sille, että unohdan sinut juuri tänään. Joko estät juoksemisen tai et. Vaihtoehtoja ei ole. Myös viimeisen viikon oireillut oikea polvi kipuili. Sanoin sille, että sinultakaan ei kysytä tänään yhtään mitään.

Sinne vaan, ylös sitten.

Laskettelurinteiden jälkeinen pitkä ja upea alamäki. Liidin sitä alas. Jalkahan kestää, jos liitää, leijuu ja kiitää, eikä tömistele, laahusta tai raahusta. Kestää jos se ei liitäessä edes osu maahan. Minä liisin ohi huoltopisteen, ylös nelivetonousun. Ohi kivien ja kallioiden.

Matkalla tiedostin kyllä, että juoksemattomuus ja siten lihaksiston tottumattomuus iskutukseen tulee aiheuttamaan ongelmia etureisissä matkan lopulla ja etenkin alamäissä. Hahaa. Siitä vaan, minnuu ei haittaa.

Eteläisen lenkin alkunousun ojanylitys sillalla, sekä polunvarren heinikon kohdalla mietin, miten edellisenä vuonna liukastelin kepeilläni siinä sillalla, miten keppien nostelu kapean polun heinikossa tuntui toivottamalle. Mietin synkkiä ja epätoivoisia kuntoutusyrityksiä. Mietin kuitenkin eniten seuraavaa askelta, hengitystä, sykettä ja polun seuraavaa kohtaa.

Kivaa ja kevyttä oli. Kuva: Jutta Kirkkala

Viulunsoittaja kalliolla itketti. Olin mukana Himos Traililla. Olin juoksija. Ainakin tämän päivän. Se viholainen koipi kesti, ja tulen pääsemään loppumatkan maaliin.

Etureidet huusivat, voimat oli käytetty. Katsoin kelloa ja päätin alittavani ajan 1.40. Mitäkö tein sillä ajalla, jonka saavutin, kun puristin ja yritin. Sippautin itseni, enkä ottanut ihanan rennosti nautiskellen. Niin, että mitäkö tein sillä minuutilla ja muutamalla sekunnilla?

Kisan jälkeisten päivien lihasjumista kommentoin, että jos juoksee vain kerran vuodessa, niin silloin todennäköisesti pystyykin juoksemaan vain kerran vuodessa. Himos Trail on tapahtumana kyllä ihan oikea valinta, mikäli aikoo juosta kerran vuodessa, tai vaikka ihan viimeistä kertaa.

Kohti kisakeskusta. Kuva: Antti Saarimaa

Aiheeseen liittyvät julkaisut

X
X