Näin se on! Tässä lajissa ei oikein mikään tapahdu nyt ja heti paitsi kaatuminen. Aiemmin juoksin täysin fiiliksen mukaan ja en katsellut sykkeitä, vauhteja tai nousumetrejä. Mä vain juoksin! En miettinyt treenejä etukäteen vaan heti aamusta päätin mitä teen. Nyt olen käyttänyt sykevyötä yli puoli vuotta ja sen aikana olen oppinut paljon kunnostani.
Ensimmäiset lenkit tuntuivat niin turhauttavilta. Etenin melkein kävelyvauhtia ja tuntui, että juokseminen oli ihan jotain muuta. Se ei enään tapahtunut fiiliksen vaan minun kuntoni mukaan. Se oli kova paikka minun pääkopalle kun pitääkin edetä 6:30 min/ km tahtia eikä 5:30 min/ km. Aloitin siis treenamisen tosissani tai ainakin siltä minusta tuntui. Minua alkoi kiinnostamaan lenkeiltä saatu data kun taas aiemmin katsoin vain kuinka nopeasti olin edennyt tietyssä ajassa. En ajatellut kuinka paljon rasitan itseäni tai tekisinkö turhia kilometrejä. Meinaan niillä sellaisia jotka eivät kehitä kuntoa vaan saat ainostaa sitä iskutusta jaloille. Siitähän ei ole mitään haittaa ultrajuoksussa mutta jos on tavoitteeena nostaa kuntoa niin silloin täytyy myös osata antaa kropan levätä.
En ole kärsivällinen ihminen, en sitten yhtään! Joskus kelloni ärsytti niin paljon kun se piippaili koko ajan. Olisi nyt hiljaa ja antaisi minun juosta! Aika nopeasti tajusin ettei se ole kellon syytä vaan minun. Minä se olen joka juoksee eikä se kello. Mieleeni alkoi hiipiä ajatus siitä, että mitä jos olisinkin alusta asti seurannut sykkeitäni enkä omia fiiliksiäni. Missä kunnossa olisinkaan nyt? Uhrasin sille ajatukselle hyvin vähän energiaa, koska tuollaisilla asioilla on tyhmä vaivata päätään.
Pikku hiljalleen huomasin vauhtini nousevan ja samalla rentous tuli takaisin juoksuun. Vauhti läheni sitä tasoa mitä aiemmin juoksin fiiliksen pohjalta. Nyt tajusin, että kuntoni oli parantunut. Se oli huikea hetki! Olin siis oppinut olemaan kärsivällinen. Sen jälkeen juokseminen tuntui samalta kuin aiemmin, paitsi nyt olin suunnittelut edellisellä viikolla seuraavan viikon treenit. Milloin juoksen vk, pk, teen vetoja tai keräilen nousumetrejä. Rytmitän treenejä niin etten rasita itseäni liikaa mutta samalla pystyn keräilemaan kilometrejä ja palautumaan lenkeistä. Homma alkoi tuntumaan siltä, että tässä pyritään johonkin eikä vain haahuilla ja kokeilla onnea kisoissa.
Pari viikkoa sitten kun aloitin sairastelun jälkeen lenkkeilyn niin minulla oli samat fiilikset kuin aiemmin kirjoitin. Lisäksi tuntui kuin kaikki treenit olisivat menneet hukkaan ja kuntoni oli tippunut nollaan. Saakelin influenssa! Onneksi olin oppinut sitä kärsivällisyyttä ja maltoin kuunnella kroppaani. En yrittänyt väkisin liikaa vaan otin iisisti ja annoin kropan palautua yli 2 viikon sairastelusta. Jälleen kerran täytyi pitää pää kylmänä ja ajatella tulevaa. Tällä viikolla lenkit alkoivat taas sujumaan niin kuin ennen sairastelua. Olen siis noussut montusta ja nyt odotan jo innolla huomista 20-30km pk-lenkkiä.
Muistakaa kuunnella kroppaa, kelloa ja läheisiä ihmisiä! Ei ne turhaan varoittele tai piipitä 🙂
-H
