Leikki on lapsen työtä, vaan mihin katoaa se iän myötä? Ei se mihinkään katoa, ellei sitä tietoisesti patoa – pane pieneen rasiaan ja sulje kantta. Ja rasiaa nosta hyllylle tarkasti määrättyyn paikkaan, mistä sen vain luvan tullen saa ottaa, varovasti raottaa kannen kulmaa ja rajojen sisään sisällön kaataa. Hiljalleen tukehtuvat laulut ja lorut, kielen kulta ja verbaalikorut. Riimit eivät vie enää matkalle mieleen, poraudu päähän tai takerru kieleen. Aikuiseksi kasvaminen on lapsen tappamista ja leikin lopettamista, tarrautumista rakenteisiin – kauniin ja luovan tukehduttamista. Ja aikuisen suustahan älyttömyys leikistä lapsen työnä myös kuullaan. Rajoittuneiden aatosten aatelia. Ei leikki työtä ole, vaan jotain suurempaa: hallitsemattomatonta, kaunista ja rajatonta. Leikki kaikissa ulottuvuuksissaan on tehokkain työkalumme. Miksi luopua siitä vain vuosirenkaiden vuoksi määritelmien mestarin mieliksi?
Lapsi ymmärtää ymmärtämättömyytensä – leikkii käsitelläkseen tunteitaan ja ajatuksiaan, ymmärtääkseen ympäröivää maailmaa. Vailla vaikeuksia hyppii saappaista seuraaviin ja katsoo asioita monin eri silmin. Oivaltaa, ihmettelee ja epäonnistuu. Ei pelkää tuntematonta, kuten aikuinen, joka luulee tietävänsä muokaten maailmastaan haluamansa. Täysikasvuinen elää tietämättään mielikuvitusmaassa, varsin ankeassa sellaisessa. Muotin sisään mahtuu maailma, matriiseihin murentuu mieli, sanat suljetaan solujen seinien sisään. Ja roippeet heitetään roskiin. Tunne vapaudesta loppuu vasta kahleen päässä, jos sinne ikinä uskaltautuu.
Mitä sinä näet kuvassa?
Kyllähän aikuinenkin leikkii. Niin, leikkii ja leikkii – pakottaen ja suorittaen. Keinotekoista luovuutta, imagon rakennusta ja piilevää ilkeilyä, kaikki leikin varjolla. Vaan ei leikillä ole varjoa, ainakaan tuollaista. Betonisaappaissaan yrittää aikuinen hyppiä. Sallittua leikki on vain tavoite tarkasti määriteltynä auktoriteetin käskystä tai kollektiivisella päätöksellä – lupa on kuitenkin saatava. Leikkiikö aikuinen oikeasti, jollei kukaan ole sitä näkemässä?
Minulle urheilu ja liikunta ovat aina olleet leikkiä, vaikkei sille usein ole ollut sijaa. Mielikuvitus ja reaalimaailma, näkymätön ja näkyvä, kietoutuvat toisiinsa eikä rajoja enää ole. Siinä maailmassa ei ole kipua, kärsimystä tai väsymystä – ei ainakaan sillä kuristavalla tavalla, johon olemme tottuneet. Ne ovat voimavaroja, jotka auttavat korkeammalle, nopeammin ja voimakkaammin. Niissä on samaa kauneutta kuin pakkasten tullen putoavissa lehdissä. Siinä maailmassa jengoiltaan mennyt sielu löytää taas paikalleen. Minulla on edelleen tarve käsitellä ajatuksiani ja tunteitani, ymmärtää ympäröivää maailmaa. Se tarve ei koskaan katoa – siksi leikin. Joskus ulkopuolisen silmät sen näkevät, useimmiten eivät. Olen juossut raekuurossa vuorenrinnettä alas shortseissa kädet sivuille levitettyinä kuvitellen olevani lentokone, hyppinyt kiveltä seuraavalle Super-Mariona, laskenut liukumäkeä ja keinunut kesken lenkin. Ei ole väliä, olenko ihminen, eläin vai täysin kuvitteellinen hahmo, mies vai nainen, konkreettinen ja rajallinen vai vain tunne, jos kaikella tuntuu olevan tarkoitus. Yleensä en lenkille lähtiessäni tiedä lainkaan, mihin maailmaan päädyn – palatessani en osaa sitä kertoa. Minulta kysytään usein, eikö minulla ole tylsää yksinäni pitkillä 4-5 tunnin lenkeillä. Ei, en yleensä käytä edes kelloa – leikin aikani ja tulen kotiin, kun on sen aika. Kuvittelisin, että tylsillä ihmisillä on tylsää: kun mielekkyyden ja merkityksellisyyden odottaa tulevan ulkopuolelta, saa sitä myös odottaa. Matti Johannes Koivun sanoin ”Elämä on leikkiä aamusta iltaan.”
Leikki on meissä jokaisessa, sille pitää vain antaa tilaa. Sen jälkeen jokainen päivä on seikkailu.
