Himos Trail 2/1000

1.

Olen hyvä juoksemaan. Myös viimeiset harjoitukset ovat sujuneet nousujohteisesti. Seison lähtöviivalla, ja katselen toisia kilpailijoita. Osa kilpailijoista on aika isoja. Olen minäkin iso, mutta osa on vielä minuakin isompia. Yksi kilpailija tarkastaa kenkiään, toinen korjaa paitansa asentoa ja kolmas nypeltää numerolappuaan. Yhden kilpailijan huoltojoukot letittävät vielä hänen hiuksiaan. Aika viime hetkeen jäi letitys. Ei sentään letittäneet, siitä tulikin ponnari.

Lähtökomento kuuluu ja saan hyvän lähdön. Enää en tee havaintoja muista kilpailijoista, vaikka edessä ja sivuilla juostaan, yleisö kannustaa, ja kovaäänisistä kuuluu selostusta. Saan kovasti neuvoja ja ohjeita, mutten ehdi kuunnella niitä, sillä nyt minun pitää juosta. Lähtösuoran pitkä heinikkö ja ylämäki on taitettu, samoin ensimmäinen este. En mieti ollenkaan, aloitinko liian lujaa ja jaksanko juosta koko pitkän matkan maaliin. En seuraa sykkeitäni ollenkaan. Näillä seikoilla ei ole merkitystä, juoksen nyt ja tällä hetkellä, koska se on kivaa.

Matkalla on paljon esteitä joista osa on aika vaikeita, mutta selvitän ne kaikki. Lopulta huomaan olevani maalisuoralla ja viimein ylitän maaliviivan. Jaksoin juosta koko matkan ja olen tosi iloinen. Maalissa saan mehua, joka on hyvää. Saan myös palkinnon, koska juoksin niin kovaa.

Kenkävalinta mietitytti minua ennen kisaa, mutta kengät toimivat hyvin. Valitsin siniset lenkkarit, joissa ei ollut yhtään droppia. Tai oikeastaan isi valitsi ne kengät, itse halusin punaiset Crocsit, joissa on Nalle Puhin kuva. Niissä olisi ollut 3mm droppia. Himos Kids on suoritettu.

Himos Kids 6v tytöt lähtö.

2.

Vaihdon kaksi viikkoa ennen kisaa ilmoittautumiseni Himos Extreme matkalta 5 km:n Himos Easyksi. Elättelin kyllä pitkään toivetta jalkani rasitusvamman paranemisesta edes jonkunmoiseen kuntoon kisaviikonlopuksi. Ilmoittautumisen ja mökkivuokran viikonlopuksi olin hoitanut jo talvella. Lopulta noin kolme viikkoa ennen kisaa minun oli kohdattava tosiasia; Jalkani ei tulisi edes kävelykuntoon kisaan mennessä. Olin päässyt maaliin koko vuonna ainoastaan helmikuun Himos Winter Trailissa. Koko kesä oli kulunut tuskaillessa jalkani kanssa.

Halusin saada numerolapun rintaani. Halusin päästä tuntemaan kisapäivän aamun jännityksen. Halusin kokea lähtöhetken yhteisöllisen hermoilun ja lähtöhetken irtipäästetyn lauman riemun. Matkalla halusin havaita kanssakilpailijoiden ponnistukset, sekä nähdä niiden nopeiden ja parhaiden vauhti ja voima.

Keskity olennaiseen, siis polkuun. Kuva: Nico Peltola

Halusin kokea oman yrityksen, väsymyksen, maalin lähestymisen tietoisuuden, ja luvan olla maalissa poikki. Osallistua jälkispekulointiin reitistä, omasta suorituksesta, sekä kuunnella toisten analyysit suorituksistaan.

Siksi minä osallistuin kyynärsauvoilla ja Walker-jalkatuella kisaan. Ajankohta mahdollisti myös osallistuminen. Kahden viikon pakkolepo oli levätty. Kisaviikolla minulla oli lääkärin lupa urheilla tuen ja sauvojen kanssa, kunhan liikkuminen ei aiheuttaisi kipua.

Kuva: Nico Peltola

Etukäteen oli vaikea laskea miten matka tulee onnistumaan ja minkälaista vauhtia jaksan pitää yllä. Läheskään noin pitkää matkaa en ollut kepeillä yhtäjaksoisesti loikkinut. Nopeustestaus mielessä tein muutamia 500m ”vetoja”, joista sitten katsoin aikaa. Tuntui, että menin vauhdilla, mutta armoton kello näytti nopeimmillaankin vain 8.40 min/km vauhtia, siis nopeutena 500m matkalla. Laskeskelin tämän perusteella ihanneaikani olevan tuolla matkalla 55 minuuttia. Tunti oli sopiva tavoiteaika. En ollut kulkenut reittiä etukäteen, joten en tarkkaan osannut arvioida sen teknisyyttä kyynärsauvoille. Jyrkät alamäet ovat hankalimpia, ne joutuu menemään tosi hiljaa.

Vielä lohduttomampi vauhtini suhteen olin kisaviikonlopun perjantaina, kun kinkkasin pois töistä vesisateessa kohti rautatieasemaa. Mielessäni ajattelin ottavani matkalla pari ns. vauhdikasta tekniikkavetoa. Kesken tällaisen vedon, junaan kiiruhtava henkilö käveli ohitseni ja kysyi: ”Tarvitsetko apua?” En sanonut hänelle valmistavista vedoista kohti polkujuoksukisaa, kiitin vain avuntarjoamisesta ja sanoin pärjääväni.

Lähtöviivalla, tai siis lähtöryhmittäymisessä joukon hännillä, tein kaksi päätöstä. Etenen matkan siten, etten varmuudella häiritse loikkimisella yhtäkään kanssakilpailijaa, en saa olla juoksijoille tientukkona. Tein myös päätöksen, että pääsen maaliin. En tiennyt väsyvätkö olkapääni kuinka äkkiä ja joudunko pitämään taukoja, mutta kisaa ei saa keskeyttää.

Sitten mentiin. Lähdin haeskelemaan leveällä alkureitillä ulkoreunoja kierrellen sopivaa vauhtiryhmää. Valtaosa juoksijoista tietenkin kaikkoni heti, mutta näillä matkoilla on mukana monella eri ajatuksella liikkeellä olevia nautiskelijoita ja retkeilijöitä. Ohittelin kävelijöitä, mutta leveässä alun ylämäessä tein havainnon, etten ehtisi ennen kapeaksi muuttuvaa polkua itselle sopivaan vauhtiryhmään. Poluille, ja samalla siis jonoon siirryttäessä, vauhti aina luonnollisesti jonon häntäpäässä hidastuu.

Polun alkupäässä letka eteni minun vauhtiini tuskastuttavan hiljaa. Oma vika, sillä reitin leveä alkuosuus ylämäessä tarjoaa kilpailijoille riittävät mahdollisuudet hakeutua sopivalle sijoitukselle. Välillä ylämäkeen mutkittelevalla polulla oli kuitenkin leveämpi paikkoja ja sain tehtyä muutamia ohituksia. Ylämäen päällä edessäni oli tyhjää tilaa. Noin 50 metrin päässä näin vielä selkiä joita yritin lähteä tavoittelemaan. Vilkaisin samalla taakseni, kukaan ei ollut heti perässäni, eli olin päässyt omaa vauhtia etenemisen vaiheeseen. Ylämäet tuntuivat olkapäissä todella raskailta, mutta tasaisilla sain hyvän vauhdin ja palauduin hyvin.

Metsässä oli haitarinsoittaja, siis mitä ihmettä. Ai niin, tämä on Himos Trail, täällä voi olla haitarinsoittaja metsän keskellä. Olin ollut mukana Himos Winter Trailissa, joten reitillä piilevät piristykset olivat sieltä tuttuja. Muuten olisin ehkä ajatellut olevani sekaisin kyynärsauvojeni kanssa metsän keskellä. En jäänyt kuuntelemaan tai katselemaan tarkemmin, en jäänyt myöskään maistamaan reitin varrella näkyviä isoja mustikoita. Nyt oli kilpailu, ja maaliin oli päästävä itselle mahdollisimman nopeassa ajassa, saavuttaen itselle paras mahdollinen sijoitus.

En pystynyt matkalla vilkaisemaan kelloani, koska käteni tekivät töitä keppien kanssa. Join huollossa kaksi mukia urheilujuomaa, sekä vilkaisin kelloani ensimmäisen kerran. Aikaa oli kulunut noin 40 minuuttia. Matkaa oli alle 2 km maaliin. Ehtisin tuntiin, kun loppumatka olisi suurelta osin alamäkeä. Muutama pala suklaata suuhun, kiitokset kannustuksesta ja matkaan. Risteyksen jälkeen tiesin, että 9km:n kisaajista osa tulee ohittelemaan minua loppumatkalla. Kokeilin tarkkaan seurata taustaani ja tehdä ajoissa riittävästi tilaa ohittajalle, koska vauhtiero oli kuitenkin minuun verrattuna suuri.

Oman suorituksen jälkeen seurasin mm. Extreme ja Challenge sarjan etenemistä.

Maalissa aikani oli 56.39. Se on hidas juoksuaika vajaan 6 km:n matkalle, minkä ainakin oma gps näytti reitin todelliseksi pituudeksi. Ajasta huolimatta hieno kisa, jaksoin omaa täyttä vauhtiani koko matkan. Kaikki reitin varrella olleet, sekä useat kanssakilpailijat kannustivat myös minua. Tunnelma kisakeskuksessa oli hieno, ja oman suorituksen jälkeen oli mukava seurata pidempien matkojen maaliintuloja. Todella kovia tuloksia, tiukkaa kisailua, tunteita, ja etenkin mahtavia omien tavoitteidensa saavuttamisia ja itsensä ylittämisiä.

Yleisin kannustus minulle, jonka reitillä kuulin oli: ”Hyvähyvä, nyt on oikea asenne!” Himos Trail tulee säilymään kisaohjelmassani ehdottomasti myös jatkossa. Onneksi matkoissa on varaa valita. Ensi vuonnakin mukana on jälleen yli tuhat juoksijaa, joilla on se oikea asenne.