Viime syksynä alkoi tihkua tietoa, että kesällä 2021 Suomessa järjestetään uusi polkujuoksutapahtuma, jonka reitti kulkisi Lemmenjoen kansallispuiston ja Pöyrisrjärven erämaan halki Hettaan ja sieltä tuttuja vaellusreittejä Pallakselle ja Ylläkselle. Matkaa tulisi 200 mailia eli yli 320 km. Vanhat aikojen kultaamat muistot seikkailu-urheilukisoista tulivat mieleen ja päätin, että tällaiseen pitää lähteä. Ilmoittautumisen auettua 24.11. olin ensimmäisten joukossa laittamassa nimeäni listaan. Tapahtuma kantoi nimeä NUTS Distance 300 by Black Diamond.
Pitkien matkojen harjoittelu alkoi sattumalta joulukuun puolivälissä, kun Juha Jumisko ja Tomi Mikkola kertoivat suunnitelmastaan juosta kaikki Ylästön kadut. Enempää miettimättä lyöttäydyin mukaan. Matkaa kertyi 60 km, joista viimeiset 20 km olivat todella raskaita. Kunto ei ollut akillesjännevamman vaatiman puolen vuoden juoksutauon jäljiltä kovin hyvä, vaikka olin jo kevyen lenkkeilyn marraskuussa päässytkin aloittamaan. Lenkillä syntyi myös ajatus juosta Vantaan kaikki kadut kaupunginosa kerrallaan. Projekti pääsi paikallislehteenkin ja jatkuu taas pienen tauon jälkeen syksyllä.
Kevään harjoituksia en suunnitellut kovin tarkasti etukäteen. Muu elämä saneli niin paljon, että oli vaikea sitoutua kurinalaiseen ohjelmanmukaiseen harjoitteluun. Periaatteena oli kuitenkin tehdä pitkä lenkki vähintään kerran viikossa ja aika nopeasti niiden lenkkien pituudet nousivat yli 50 kilometrin. Muutaman erikoisharjoituksen kuitenkin tein, kuten 110 km Reitti 2000 kisakamojen kanssa toukokuussa ja kesäkuussa kahden pitkän lenkin yhdistelmä siten, että nukuin ”huoltopisteellä” autotallissa kolme tuntia lenkkien välissä.
Vihdoin maanantaina 12.7. istuimme linja-autossa Äkäslompolosta kohti Lemmenjoen Njurkulahtea. Tunnelma bussissa oli rento, mutta myös jännityksen aisti selvästi. Pitkän ajomatkan jälkeen saavuimme perille ja lähtöön oli enää alle tunti aikaa. Vielä gps-lähettimet reppuun ja olimme valmiita. Ensimmäinen 88 km etappi vei Lemmenjoen vartta kullankaivajien maille ja läpi soisen poluttoman erämaa-alueen päättyen Puljun erämaahan Kalmakaltioon. Etenimme pienissä ryhmissä ja jaksoimme vielä jutella niitä näitä. Lähtöön laittamamme aurinkorasvat ja hyttysmyrkyt huuhtoutuivat pois parin sadekuuron ansiosta. Ensimmäiset 33 km olivat mukavaa polkua mutta pian Martin Iskon palon jälkeen polku päättyi.
Vaikka etukäteen olimme lukeneet poluttoman etapin aiemmin kulkeneilta, kuinka se tuntuu loputtomalta, oli totuus karumpi kuin uskoimme. Tuolle osuudelle lähtiessä olimme Juhan, Markus Juvalan ja Tuomas Maisalan kanssa erottuneet yhdeksi ryhmäksi muiden jäätyä taakse ja edellemme oli ehtinyt vain Samuli Nieminen ja Jere Lallo. Suunnistus porukalla sujui hyvin. Päivä oli jo vaihtunut illaksi, kun saavutimme mönkijäuran, jota pitkin jatkoimme avoimessa tunturimaastossa kohti Kalmakaltiota. Horisontissa näkyi yli 50 km päässä Ounas- ja Pallastunturit Norjan rajan olleessa vain parin kilometrin päässä oikealla. Peltotunturilla 10 km ennen huoltoa Tuomas lisäsi vauhtia ja jäimme kolmistaan etenemään omaa tahtiamme. Huoltoon saavuimme heti puolen yön jälkeen. Huikea seikkailu oli tässä vaiheessa vasta alkanut.
Kalmankaltiolta eteenpäin
Kalmakaltion huoltopiste oli vaatimaton, kuten erämaassa kuuluukin. Alun perin olin varautunut nukkumaan tarvittaessa jokaisessa huollossa, mutta nyt ei väsyttänyt ja kaikilla oli kiire tehdä nopea huolto. Ulkona oli valtavasti hyttysiä, joten omina huoltajina olleet vanhempani olivat siirtäneet tavarat pakettiauton takatilaan, jossa tein tarvittavat toimet, kuten vaatteiden vaihdon, uusien eväiden mukaan ottamisen ja syömisen. Selviydyin noin vartissa ja hieman Juhaa ja Markusta nopeammin, joten lähdin huollosta yksin liikkeelle. Tommi Yli-Maunula ja Ville Maksimainen tulivat melkein heti vastaan ja vaihdoimme lyhyet kuulumiset.
Huollosta reitti lähti kohti Pöyrisjärven erämaata toisen huoltovälin ollessa yli 100 km. Aamuyön usva oli laskeutunut tehden ympäristöstä taianomaisen hiekkadyynien keskellä. Pari tuntia huollon jälkeen Markus sai minut uudelleen kiinni vauhtini hieman hidastuessa huonon hetken takia. Jatkoimme taivalta kahdestaan pääosin kävellen. Matkan rasitus alkoi selvästi tuntua ja keskustelukin oli laantunut molempien vain keskittyessä pääsemään eteenpäin. Aamun aikana takaa tuli kovalla vauhdilla Leppälän Mika, joka lähti jahtaamaan edessä olleita Samulia, Tuomasta ja Jereä.
Päivä valkeni lämpimänä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja sen säteet hyväilivät ihoani, jolle olin unohtanut laittaa aurinkorasvaa huollossa. Tuulenvire viilensi, mutta suojaisemmilla paikoilla alkoi tulla kuuma. Vedensaanti muuttui matkan edetessä vaikeammaksi. Valkamapään huipulla oli yksi matkan hienoimmista näkymistä, kun muutaman kilometrin päässä kimmelsi Kalkujärvi, sen rannalla sijaitseva saamelaiskylä ja hieman kauempana Pöyrisjärvi, jonne reitin piti alun perin mennä. Käännyimme uudelle reitille, joka johti kohti Vuontisjärveä ja siitä 17 km asvalttitietä Hettaan.
Koko päivä oli ollut vaikea. Tiedostin jo ennen kisaa univajeensietoni olevan huono. Olin nukahtaa kävellessä ja näin hetkittäin lyhyitä mikrounia. Yritin ottaa kofeiini-elektrolyyttijuomaa, mutta runsaan suolan nauttimisen takia kroppa oli jo niin turvoksissa, ettei rystysiä meinannut erottaa. Hillitsin elektrolyyttien käyttöä. Rakot jaloissa alkoivat tuntua polttelevana kipuna. Väsymyksen myötä kasvoi myös välinpitämättömyys. Huolestuin kaikken eniten omaa terveyttäni.
Asvalttitien alussa noin 180 km:n kohdalla saimme yllätykseksemme kiinni Samulin ja Mikan, joiden luulimme kadonneen kauas edellemme. Väsymys paistoi jo kaikista kilpailijoista ja 1,5 vrk märissä kengissä oli tehnyt tehtävänsä. Kaikilla tuntui olevan ongelmia jalkaterissä ja juokseminen asvaltilla olisi vain pahentanut niitä. Kaiken lisäksi matkaa maaliin oli vielä lähes puolitoistasataa kilometriä, joten jalkoja oli muutenkin hyvä säästellä. Tomi ja Antti Lepistö olivat tulleet noutamaan imeytymisongelmista kärsinyttä Villeä ja kannustivat meitä. Totesin siinä vaiheessa, että tämä kisa vedetään varmuudella päätyyn eikä sijoituksella ole mitään väliä. Siinä vaiheessa olin varma, että maaliin mennään omin jaloin.
Juuri ennen Hettaan saapumista Tuomas tuli vastaan hyvävoimaisena huollon jo tehneenä. Oma vireeni oli huomattavan erilainen. Ajattelin nukkuvani niin kauan kuin tarvitsee, jotta varmistan maaliin pääsyn. Tein pitkän huollon käyden suihkussa, vaihtaen vaatteet, syöden lihapiirakan ja juoden monta mukillista Jaffaa. Tämän jälkeen menin nukkumaan ja asetin herätyksen kolmen tunnin päähän. Kun kellossa oli jäljellä 1 h 15 min, havahduin hereille. Olo tuntui jo virkeältä ja huomasin Markuksen lähteneen. Hetken mielijohteesta muutin taktiikkaani ja päätin siirtyä Pallakselle jatkamaan unia. Välissä olisi vain 66 km Suomen hienointa vaellusreittiä.
Hetassa uudesti syntynyt
Hetasta eteenpäin laitoin jalkaani uudet Salomon Ultra Glidet, jotka olivat alkumatkan S-Lab Ultraa pehmeämmät. Jalat olivat kuin uudesti syntyneet. Pystyin taas juoksemaan ja hetkessä ohitin asvalttitiellä Markuksen ja hieman myöhemmin hiekkatiellä huollon aikana edelle ehtineet Saara Päätalon ja Jarkko Aspegrenin, jotka tekivät koko reissun alusta loppuun kahdestaan. Monen muun kuulin keskeyttäneen huoltoon rakkojen ollessa liian suuria jatkamista ajatellen. Kaikki väsymys oli kateissa, kun nousin sauvojen kanssa reippaasti Pyhäkeron nousua. Pystyin jopa juoksemaan alamäkiä. Tunne oli mahtava.
Aamuyön matala aurinko valaisi Pallaksen postikorttimaisemaa noustessani Ketomellan 10 km lisälenkiltä takaisin kohti Hannukurua. En mielestäni ole kertaakaan aiemmin mennyt tätä reittiä, mutta koin jatkuvia déjà vu -fiiliksiä. Tuntui kuin olisin unessani mennyt juuri näitä polkuja. Hannukurusta Pallakselle oli vielä melkein 30 km. Oltiin jälleen tutulla uralla, mutta kivikot tuntuivat teknisimmiltä ja mäet pidemmiltä kuin ennen. Kenties liki 250 km pohjalla vaikutti asiaan. Viimeinen nousu Pallakselle oli paljon isompi kuin muistin. Tuntui, että vietin siinä ikuisuuden.
Aamukahdeksalta saavuin Pallaksen huoltoon. Illalla nukkumani 1 h 45 min tuntui riittävän ja olin huomattavasti virkeämpi kuin edellispäivänä. Uskoin lyhyen huollon riittävän ja huoltoon saapuessani kuulin Tuomaksen joutuvan keskeyttämään jalkapohjien huonon kunnon takia. Yhtäkkiä olin kilpailun kärjessä. Se oli ensimmäinen hetki, kun ylipäätään mietin sijoituksia. Tiesin, että pystyessäni huolehtimaan itsestäni, pystyisin tulemaan ensimmäisenä maaliin. Huollossa kävin jälkeen nopeasti pesulla, vaihdoin vaatteet ja söin. Puolessa tunnissa olin jo uudelleen taipaleella.
Pallakselta kärjessä viimeiselle etapille
Matkaa Ylläkselle oli 65 km ja päivästä tuli pitkä. Vettä ei maastossa ollut saatavilla kuin parissa kohtaa ja niiden lisäksi järjestäjä oli tuonut kolmeen paikkaan kanistereita. Muistin kahden vuoden takaisesta NUTS Ylläs Pallaksesta, että ensimmäinen 24 km Rauhalaan on pientä polkua. Metsässä ei käynyt vähäistäkään tuulenvirettä ja hyttysiä riitti seurana. Juomaa piti annostella, koska lisää ei ollut saatavilla. Rauhalassa ensimmäisellä vesipisteellä olivat kannustamassa vanhempani ja Heermanin Mikke ja Sari. Olin hyvävoimainen ja pystyin hölkkäämään asvalttitietä.
Enää maraton maaliin, joten kyllähän se nyt menee, ajattelin. Näin jatkuvasti hallusinaatioita, joita aiheuttivat polun varressa olleet kivet ja kaatuneet puunrungot. Kilometrit tuntuivat etenevän hitaasti. Teemu Hostikka oli tullut kannustamaan Pahtavuomaan. Toiveikkaana kyselin, että ei kai tässä enää mitään nousuja ollut jäljellä. Kuulemma Mustakero ja Äkäskero enää. Ei varmaan voi olla pahoja. Vasemman nilkan etuosaan oli alkanut pikku hiljaa sattua ja kipu lisääntyi joka askeleella. Äkäskeron jyrkkä nousu meni hyvin ja pystyin puoliväkisin juoksemaan sauvojen kanssa nousun loivaa loppuosaa. Kuvittelin keron olevan selätetty, mutta ongelmaksi muodostuikin lievästi alaspäin viettävä laki, joka oli monta kilometriä pitkä. Ylläs näkyi jo lähellä, mutta silti niin kaukana.
Viimeinen vedentäyttöpiste oli Peurakaltiossa 17 km ennen maalia. Laskin loppuun menevän neljä tuntia ja ehtiväni vielä keskiviikon puolella maaliin. Ensimmäisessä excel-hahmotelmassa ollut 60 h olisi mahdollista rikkoa. Tavoiteaika, jonka en uskonut olevan realistinen, ja jota olin muuttanut 72 tuntiin. Kukastunturin kohdalla vasemman nilkan kipu oli sietämätön. Se tuntui hitaassakin vauhdissa, joten päätin yhtäkkiä lisätä vauhtia ja purra hammasta kovempaa. Psyykkasin itseäni ääneen kiroillen.
Kotamajan jälkeen 10 km ennen maalia näin ensimmäiset merkit muista ihmisistä, kun Rami Valonen oli jälleen ottamassa upeita valokuviaan. Rami oli ollut Canonin kanssa polun varressa jo monessa muussa kohtaa ja piristi aina hetkeksi menoa, kuten nytkin. Muutamaa kilometriä myöhemmin alkoi näkyä ensimmäisiä kannustajia. Sami Mäkinen ja Lotta Puttonen olivat ensimmäiset tutut, hetkeä myöhemmin Ilkka Heinonen, sitten Jaakko Mäkelä. Asvalttitien alkaessa laitoin sauvat nippuun ja päätin juosta maaliin. Juha ja Tomi tulivat vastaan ja viimeinen kilometri juostiin yhdessä. NUTS 300 päättyi siihen, mistä tarina joulukuussa alkoikin.
Isompaa palkintoa tehdystä työstä ei olisi voinut saada kuin tunne maalilinjan ylittäessä. Se oli sellainen, jota ei voi rahalla ostaa. Parasta, mitä urheilu on koskaan minulle antanut.
Maalisuora oli tunteikas. Olin jo aiemmilla kilometreillä pyyhkinyt kyyneleitä, mutta nyt sain pidettyä itseni kasassa. Lehmänkellot soivat, ihmiset kannustivat ja Selvä Pyyn terassilta annettiin standing ovationit. Isompaa palkintoa tehdystä työstä ei olisi voinut saada kuin tunne maalilinjan ylittäessä. Se oli sellainen, jota ei voi rahalla ostaa. Parasta, mitä urheilu on koskaan minulle antanut. En voi tarpeeksi kiittää niitä kaikkia ihmisiä, jotka olivat osallisena.
Kun kaikki on annettu reitillä, ei edes kävely maaliviivan ylityksen jälkeen onnistunut. Iso kiitos Mikko Ahoselle, joka piti huolen siitä, että selviydyn ehjin nahoin nukkumaan. Pikaista paranemista mökkikaveri Pasi Flinkmanille ja onnittelut huikeista suorituksista kämppiksille Markukselle ja Janne Snellmanille!
Polkujuoksussa parasta on aina ollut yhteisöllisyys. Tällaisessa tapahtumassa se korostuu entisestään. Ennen kisaa vertaistukiryhmä Facebookissa, Samban kahden viikon välein olleet Teams-tapaamiset, kaikkien kilpailijoiden kannustaminen ja yhteisen kokemuksen jakaminen seikkailun jälkeen. Saattoi joku meemitilikin viikon aikana naurattaa ainakin tekijöitään.
NUTS Distance 300 by Black Diamond oli kokemuksena ainutkertainen. Kiitos NUTS:in poppoo Ossi Määttä, Eppu Lumme, Jokke Kaarteenaho ja Teemu Takkula. Teette huikean hienoa työtä!
Teksti: Janne Hietala
