Harvalla ultrajuoksulla on pokkaa mainostaa itseään maansa brutaaleimmaksi kilpailuksi. Montane Spine Race uskaltaa näin tehdä ja syystäkin. Ensimmäistä kertaa törmäsin tähän kilpailuun jo 2-3 vuotta sitten, mutta pidin sen lyhyempääkin sarjaa itselleni mahdottomana läpäistä. Viime kesänä kuitenkin rohkaistuin sen verran, että laitoin hakemuksen sisään Spine Race Challengeriin ja tulin hyväksytyksi. 174 km ja noin 6000 nousumetriä luoteis-Englannin maastoa oli siis edessä tammikuussa.
Ville loppumetreillä Kuva: Will Roberts
Varsinainen pääkisa Spine Race kulkee läpi koko Pennine Wayn, joka on kenties Britannian tunnetuin vaellusreitti ja pituudeltaan 431 km. SRC kulkee siitä alkupätkän Edalesta aina Hardrawiin saakka. Kisan maksimiaika oli 60 h, kun se itse pääkisassa on 168 h eli kokonainen viikko. Meillä oli koko 108 mailin matkalla vain yksi isompi huoltopiste, missä pääsi käsiksi dropbagiin ja yksi pienempi huoltopiste, missä sai lämmintä teetä ja viettää max 30 min aikaa. Muuten olit käytännössä oman huollon varassa. Vettä pystyi täydentämään turvapartioilta, joita oli ripoteltuna matkan varrelle 15-20 kilsan välein.
Kilpailusta tekee moneen perinteiseen ultrakisaan verrattuna erilaisen myös se, että turvallisuussyistä mukana olevan pakollisen tavaran määrä on huomattavasti suurempi. Matkassa oli mm. makuupussi, makuualusta, bivy-pussi, keitin + kaasupullo, kattila, reilusti varavaatetta, jne. Vaikka painon olisi kuinka optimoinut, niin kantamusta tuli vähintään 6-7 kg ja lisäksi päällä olevat varusteet. Kisaa varten ei myöskään ole tehty mitään erillisiä reittimerkintöjä, vaan navigointi on kunkin kilpailijan vastuulla. Jokaisella oli siis oltava kartallinen GPS-laite tallennettuine reitteineen, vedenkestävät kartat ja kompassi.
Valmistautumiseni tähän kilpailuun ei ollut mitenkään helppo. Syksyn kaksi pitkää kisaa painoivat jaloissa vielä pitkälle marraskuuhun ja harjoittelun suhteen jouduttiin tekemään kompromisseja. Erityisesti ongelmia oli lihaksiston ja hermoston palautumisen kanssa. Kuitenkin sain tehtyä marras-joulukuulle yhteensä noin 120 h harjoituksia, joista muutaman pidemmän noin 50 kilsan rykäisyn kisareppu selässä. Kisan lähestyessä en kuitenkaan ollut niin varma kunnostani, kuin esimerkiksi UTMB:n alla. Tiesin, että syväkestävyyttä löytyy kyllä, mutta suorituskykyni kisatilanteessa oli vähän arvoitus. Samoin kuin henkisen kantin pitävyys tiukan tilanteen tullessa eteen.
Matkustin Britanniaan jo torstaiaamuna ja lähtöpaikalle Edaleen perjantaina. Kisan startti olisi lauantaina aamulla klo 8 paikallista aikaa. Sääennusteita olin seurannut aktiivisesti edellisen viikon ja oli aika varmaa, että vettä ja tuulta olisi luvassa. Ihan viime hetkellä tuuliennusteet kovenivat vielä entisestään ja lauantaina herättyäni tuulen ujelluksen kuuli jo sisälle majoitukseen saakka. Vaikka lämpötila lähdössä oli 5-6 astetta plussan puolella, meni alle kevyt merinokerrasto, väliin kisatrikoot ja päälle kuorivaatteet. Suomessa olisin hikoillut itseni tuossa vaatetuksessa hengiltä, tuolla se oli juuri ja juuri riittävästi.
Kisan lähtö tapahtui suunnitellusti ja heti aluksi lähdettiin nousemaan noin 400 verttimetrin nousua Kinder Scoutin huippua ja vesiputousta kohti. Kärki karkasi heti omille teilleen ja jäin alussa hölkkäilemään ehkä sijalle 8.-10. koko porukasta. Totuus säästä alkoi valkenemaan aika pian kun ympäröivä puusto loppui ja alotimme varsinaisen nousun kohti huippua Jacob’s Ladderiksi kutsuttuja kiviportaita pitkin. Alkoi satamaan vettä vaakasuoraan ja tuulenpuuskat heiluttelivat kuoripukuun sonnustautuneita juoksijoita. Taistelu luonnonvoimia vastaan oli alkanut.
Alun nousun jälkeen reitti eteni pitkiä pätkiä aavalla ylänköalueella. Välillä soiseen maahan oli istutettu kivetystä, jota pitkin matka eteni välillä aika nopeastikin. Jalat saivat kivetyksellä juoksemisesta raskaan repun kanssa aika paljon iskutusta, jota en ollut osannut huomioida ennakkovalmisteluissa. Välillä käytiin ottamassa vauhtia laakson pohjalta ja noustiin sitten taas seuraavan ”tunturin” päälle. Tietyllä tavalla maasto muistutti hyvin paljon Pallastunturin aluetta, tosin vähän vetisempänä. Pikkuhiljaa olin ohitellut muutamia juoksijoita etenkin reitin teknisimmillä pätkillä ja Torsiden paikkeilla sain kiinni kaksi juoksijaa, joista toinen oli naisten sarjan tuleva voittaja Carol Morgan. Siinä vaiheessa ohitin heidät ja jatkoin omaa vauhtiani eteenpäin.
Reitti eteni välillä varsin hidaskulkuista soista maastoa pitkin ja kumpuja riitti kiivettäväksi ja laskeuduttavaksi. Koko ajan ripotteli vettä ja tuuli puhalteli korkeammilla paikoilla melko reippaasti sivuvastaisesta. Jossain vaiheessa kisan tuleva kolmonen pyyhälsi minusta ohitse ja asemoiduin lähes pysyvästi viidennelle sijalle kokonaiskisassa. Kun saavuimme White Housen kohdalle kaivoin repusta otsalampun ja aloin valmistautumaan pimeän tuloon. Sitä tulisikin riittämään seuraavat 16 tuntia. Laitoin lampun päälle ja lähdin hölkkämään pitkin päättymättömältä tuntuvia vesivarastoaltaiden patovalleja. Tuuli piiskasi armottomasti koko ajan ja ujelluksen lisäksi ainoa ääni oli kuoritakin pitämä pauke. Tähän asti jalat olivat toimineet vielä kohtuullisen hyvin, mutta heti pimeän tultua aloin huomaamaan energiatasojen olevan jo aika alhaalla. Tästä tulisi vielä pitkä reissu, ajattelin.
Matka jatkui ja pikkuhiljaa saavuin Hebden Bridgen kulmille ja vähän aikaa juostiin teitä ja huolletumpaa polkua pitkin. Pian tehtiinkin pieni pisto Pennine Waylta kisan ainoalle varsinaiselle isommalle huoltopisteelle, jonne saavuin noin 10 h 20 min lähdön jälkeen. Jo nyt oli selvää, että vauhti tulisi rajusti hidastumaan loppumatkasta niin pimeyden kuin myös jalkojen väsymyksen takia. Pidin huollossa noin 20 minuutin tauon, söin kanaa ja riisiä sekä vaihdoin vähän kuivia vaatteita ylle. Täydensin myös dropbagista energiat loppureissua varten. Olin pystynyt syömään ihan suunnitelman mukaan, mutta kylmä keli kulutti kropan kalorivarantoja paljon enemmän kuin oletin. Raju energiavaje oli tosiasia, jonka kanssa oli vaan elettävä. Tauolta lähtiessä kroppa oli jo siirtynyt säästömoodiin, eikä sykkeet enää nousseet 120 yli koko kilpailun aikana. Poltettiin rasvaa oikein kunnolla, onneksi sitä oli sentään joululoman jäljiltä tarjolla reilusti.
Kuva: Will Roberts
Palattuani Pennine Waylle alkoi tuuli ja sade yltymään oikein kunnolla. Jossain Withens Heightin paikkeilla minun oli pysähdyttävä raunioiden suojaan lisäämään yksi kerros vaatteita yläosaan. Tärisin jo horkassa ja huomasin, etten pystynyt enää kunnolla keskittymään navigointiin ja etenemiseen. Tein koko ajan pieniä suunnistusvirheitä. Nyt edettiin enemmän asutun alueen läpi ja reitti kulki usein lampaiden tai lehmien laitumena olevien peltojen poikki. Jos teit pienenkin suunnistusvirheen, niin menit sivuun portista ja jouduit seuraamaan muuria sen luokse. Pian katsoinkin GPS:stä kaikki peltopätkät niin, etten olisi juossut ylimääräisiä metrejä. Erilaisia avattavia ja suljettavia portteja tai askelkiviä pitkin tehtyjä muurinylityksiä tuli tehtyä koko reitillä varmaan yli sata. Kaikki ne hidastivat ja rasittivat entisestään väsynyttä miestä.
Jossain Cowlingin paikkeilla vaihdoin polvillani katulampun katveessa GPS:ään ja otsalamppuun akkuja, kun Carol ilmestyi yhtäkkiä kyselemään onko kaikki ok. Kysyin saanko juosta hetken hänen kanssaan ja jatkoimmekin yhdessä matkaa Lothersdaleen saakka. Muutaman sanan vaihdoimme, mutta suomalainen ja irlantilainen osaa olla myös vaivaantumatta hiljaa pimeässä luonnossa. Lothersdalessa oli paikallisen triathlonseuran pitämä ylimääräinen huoltopiste, jossa nautin linssikeittoa ja istuin hetken tuolissa jalkojani lepuuttaen. Carol jäi tänne ottamaan pienet nokoset, mutta itse jatkoin matkaa ettei lihakset päässeet ihan kylmettymään. Seuraavan kerran näimmekin sitten vasta maalissa, vaikka tuolloin olin varma, että hän kokeneena Spinen kävijänä nappaa minut kiinni loppumatkalla. Hän on kahdesti voittanut naisten pääkisan ja on tämän hetkinen naisten reittiennätyksen haltija.
Yöllinen vaellus Lothersdalesta Malhamiin ei juuri suuria elämyksiä tarjonnut. Mutaisia laitumia toisensa perään, portteja avattavaksi, muureja ylitettäväksi ja kaikki luonnollisesti pimeässä ja vesisateessa. Näinä yön pimeinä hetkinä kävi mielessä jo kaikenlaisia ajatuksia koko homman jättämisestä kesken, mutta kun en ollut hengenvaarassa eikä mikään paikka ollut lopullisesti hajoamassa onnistuin sysäämään ne syrjään. Malhamin jälkeen lähdettiin nousemaan kohti Malham Covea, joka on kuvien perusteella erittäin näyttävä kalkkikivimuodostelma ja vesiputous. No pimeässä näin siitä vain epämääräisen hahmon, mutta liukkaan kalkkikivipellon yli piti sentään varovasti hiipiä. Tästä olikin vain lyhyt siirtymä kisan toiseen viralliseen, mutta pienempään huoltopisteeseen, jossa sain lämmintä teetä ja jutustella mukavia vapaaehtoisten kanssa.
Seuraavaksi olikin vuorossa kipuaminen ensin Tennant Gillille ja siitä alamäen kautta kohti koko SRC:n tunnetuinta nousua kohti Pen-Y-Ghentin huippua. Jo ensimmäinen nousu tuntui todella pitkältä ja huipulla noin 670 metrin korkeudessa tuuli oli yltynyt todella hurjiin lukemiin. Puuskat olivat kuulema jopa yli 35 m/s ja siltä ne tosiaan tuntuivat. Täällä lensin ensimmäisen kerran kyljelleen tuulen vaikutuksesta vaikka painoa kisavarusteissa oli lähes 90 kiloa. Ihminen on erittäin pieni luonnonvoimien edessä. Pen-Y-Ghent on vähän Kilpisjärven Saanaa muistuttava kukkula, johon noustiin tietenkin ylös jyrkintä mahdollista reittiä eteläpäädystä.
Aluksi nousussa oli kiveen hakattuja portaita, mutta loppuosan arviolta 80-90% jyrkkä pätkä piti mennä käytännössä kiiveten. Tuulenpuuskat iskivät välillä oikealta, välillä vasemmalta ja koko ajan piti olla todella tarkkana, että pito säilyy. Alaspäin oli sen verran matkaa, että putoaminen olisi tehnyt kipeää. Ainakin sen silmänräpäyksen. Ylös päästiin kuitenkin kunnialla ja lähdin pian puskemaan vastatuulessa alamäkeä kohti Horton in Ribblesdalen kylää. Minun jälkeeni Challengerissa ei Pen-Y-Ghentin huipulle päästetty kuin yksi kilpailija, muut menivät suoraan oikoreittiä Hortoniin. Viisas päätös. Toisaalta oli hienoa kokea luonnonvoimat kovimmillaan siellä huipulla, mutta välttämättä toista kertaa en sitä tahdo tehdä.
Hortonin kylässä oli kisan ajassa toiminnassa Pen-Y-Ghent Cafe, johon pysähdyin nauttimaan lautasellisen ihan taivaallista gulassikeittoa leivän kera. Harvoin, jos koskaan, on mikään ruoka maistunut niin hyvältä. Kaipasin lämmikettä ja energiaa ja niitä molempia sain. Samalla oli hauska jutustella kisan vapaaehtoisten ja sattumalta paikalla olleiden paikallisten kanssa. Olin kisassa tukevasti viidentenä, edellä menevät olivat jo kaukana eikä takana ollut tulossa ketään lähimaastossa. Ainoa tavoitteeni oli enää selvitä kunnialla maaliin.
Loppumatka maaliin menikin jo olennaisesti helpommin, kuin mitä yöllinen taaperrus oli ollut. Toki ylitettävänä oli vielä pari yli 600 metrin kukkulaa, joissa sivutuuli puhelteli todella ankarasti. Toistamiseen onnistuin lentämään sen ansiosta kyljelleen mutalammikkoon, kun jalat lähtivät vaan konkreettisesti alta. Vihdoin asutusta alkoi häämöttää alhaalla laaksossa ja aloitin laskeutumisen kohti SRC:n maalina toimivaa Hardrawia. Viimeiset muutamat kilometrit sujuivat leppoisasti lähinnä teitä pitkin ja saavuin maaliin ajassa 31 h 4 min 9 sek. Olin viides kaikista maaliintulijoista. Vastaanotto oli sydämellisen lämmin ja minusta pidettiin todella hyvää huolta. Taisin olla hieman väsyneen näköinen ja toki sitä olinkin. Taas kerran oli vaikeudet kuitenkin voitettu ja onnistumisen ilo valtasi mielen.
Fyysisenä suorituksena olisin varmaan voinut onnistua kisassa paremminkin. Jalat loppuivat jo kovin aikaisessa vaiheessa ja loppumatka meni sen takia aikamoiseksi taisteluksi. Syynä voi olla liian rankka syksy, liian kova aloitusvauhti tai yksinkertaisesti vain olosuhteet, joihin en kuitenkaan osannut täydellisesti valmistautua. Osaisin tehdä monta asiaa nyt paljon paremmin, kuten esimerkiksi juosta enemmän kisarepun kanssa ja harjoitella GPS:n käyttöä vauhdissa. Mutta jossittelu on turhaa, sijoituksellisesti kisa meni enemmän kuin hyvin ja järjestäjätkin ihmettelivät suoritustani ilman varsinaista kokemusta noista maastoista tai tästä kisamuodosta. Suomalaisella sisulla näyttää pärjäävän missä vaan.
Kisa on erittäin hyvin järjestetty ja organisaatio on todella toimiva. Reitti on teknisesti monimuotoinen ja välillä hyvinkin haastava. Toki helppoakin pätkää matkalle sattuu. Jos vertaa vaikka UTMB:hen, niin pidän tätä hyvissäkin olosuhteissa hitaampana reittinä. Mutta tämän kilpailun suola on tammikuun olosuhteet Pennine Waylla. Luvassa voi olla mitä tahansa lumisateesta hirmumyrskyyn. Nyt saimme vettä ja tuulta. Olosuhteet olivat todella kovat, 2016 Pallaksen kisan ukkosmyräkkä oli pientä lastenleikkiä tämän rinnalla. Siksi en voi suositella kisaa kenellekään ihan ensimmäiseksi satamailiseksi ja vaelluskokemuksesta vuorilla on ehdottomasti hyötyä. Pakolliset varusteet olivat kaikki ehdottomasti paikallaan. Jos jotain olisi sattunut ylhäällä, olisi ainoa mahdollisuus ollut mennä makuupussin ja bivyn suojaan ja painaa järjestäjien GPS:n SOS-nappulaa ja jäädä odottamaan apua. Kisana siis suosittelen niille, joilla on kokemusta vähintään vuorokauden kisoista, eivät säikähdä pienistä ja omaavat vahvan henkisen kantin. Sitä nimittäin tullaan koettelemaan.
Kuva: Will Roberts
Oma vuoteni jatkuu nyt pienellä juoksutauolla. Koetan antaa jaloille iskutuksesta lepoa helmikuun loppuun saakka ja lähinnä hiihdellä. Sitten maaliskuussa alkaa valmistautuminen kohti NUTS Ylläs-Pallaksen 160 k kilpailua, joka on kesän päätavoitteeni. Kiitoksia taas kerran kaikille hengessä mukana eläneille. On hieno huomata kuinka lämminhenkinen polkujuoksuyhteisö meillä on Suomessa olemassa. Ja tietenkin suurin kiitos, kuten aina, kuuluu omalle perheelle.
PS. Noilla varoitteluilla en halua mitenkään pönkittää omaa egoani tai korostaa suorituksen kovuutta. Monesti näissä raporteissa kerrotaan vain siloteltu totuus ja ihmiset saattavat innostua kokeilemaan rajojaan vähän liikaakin. Mulla oli liian vähän kokemusta tuollaisista olosuhteista, mutta onneksi uskoin itseäni viisaampia ja otin riittävästi varustetta mukaan. Näissä hommissa pitää silti pään pelata koko ajan, pienikin virhe olisi noissa oloissa voinut johtaa tapaturmaan.
Teksti: Ville Maksimainen
