Myrskytuuli vavisutti majapaikkani kattoa yrittäessäni nukkua ennen aamun starttia. Olin Englannissa Edalen kylässä valmiina aloittamaan yhden maailman vaativimmaksi ultrakilpailuksi luokitellun the Spine Racen. 430 km taivalluksen läpi Iso-Britannian vanhimman vaellusreitin the Pennine Wayn.
Sateen saattelemana, goretex asu päälläni, siirryin lähtöpaikalle, jossa suurin osa kilpailijoista odotti sateen kastelemana lähtölaukausta. Yön myrsky oli edelleen voimissaan seisoessamme mutaisella ruohokentällä isot juoksureput selässämme. Harmaa pilvimassa liikkui kukkuloiden ja vuorien huippujen alapuolella pikajunamaisella vauhdilla.
Lähdön jälkeen reitti nousi loivasti ylöspäin läpi laidunalueiden, porttien ja muutaman maatilan. Päivä oli nousemassa sumuisena ja märkänä. Saavuttuani ”Jaakobin portaille”, ensimmäinen varsinainen nousu oli valmis alkamaan. Lähestyessäni nousun huippua, Peak District kansallispuiston korkeinta kohtaa Kinder Scoutia, näin sivusilmällä jotain lentävän ohitseni. Raju tuuli repäisi kilpailunumeroni irti lennättäen sen kivikkoisen ruohomättään sekaan.
Lähdin haahuilemaan sen perään jonkun huutaessa: ”Et löydä sitä”. Pienen kompuroinnin jälkeen näin sen takertuneena kahden kiven väliin. Myöhemmin huomasin, että tuuli oli repinyt irti numeron suurimmalta osalta kilpailijoista. Sinänsä turha kompurointi, mutta olipa jotain muistoa kotiin vietäväksi.
Kinder Scoutilta eteenpäin reitti pysytteli ylhäällä noin 20 km tehden pientä ylä- ja alamäkivaihtelua. Piiskaava tuuli pauhasi myrskylukemissa paukutellen rytmikkäästi goretex asuani.
Usvan keskellä saatoin nähdä vain pilkahduksen maisemasta, joka on kiehtonut minua jo vuosia. Olisin voinut kulkea tässä samaisessa kohdassa tuhat vuotta sitten ja kaikki olisi näyttänyt samalta. Koin yhteenkuuluvuutta tämän alueen kanssa.
Mieleni pysyi hyvin kasassa enkä päästänyt koko matkan pelottavaa ajatusta mieleeni. Päivä kerrallaan, askel kerrallaan totesin itselleni. Minun piti varjella itseäni liian kovalta alkuvauhdilta. Pidin vielä suojalasit otsallani rankkasateen vasta odottaessa estradille tuloa. Vihlova tuuli alkoi kuitenkin tehdä silmille tuhoa ja yritin tässä vaiheessa suojata niitä takkini hupulla.
Ensimmäiselle huoltopisteelle oli matkaa noin 74 km ja koko Spine Race reitin aiemmin juosseena tiesin, että nyt tulisin olemaan sään armoilla tuntitolkulla. Tällä etapilla ei ollut suojapaikkoja eikä sisätiloja lämmittelyä varten.
Tuuli painoi jatkuvasti etuviistosta tai vastaisesta. Laitoin suojalasit silmilleni, koska vasen silmäni oli jo varsin kipeä. Tämä etappi oli varsin tekninen kivikkoineen ja mutaisine alamäkineen. Muutamassa kohdassa oli syytä olla erityisen varovainen, sillä sivutuuli painoi juoksijaa kohti kymmenien metrien pystysuoraa pudotusta.
Pidin rauhallista tahtia yllä, olihan matkaa vielä jäljellä 400 km. Pyrin hölkkäämään juostavilla osuuksilla, mutta usein vastatuuli teki sen mahdottomaksi.
Ennen varsinaista Hebden Bridgen huoltopistettä, tarjolla oli muutama epävirallinen juomatankkauspaikka. Hyödynsin ne kaikki.
Tämän etapin suurimmat hankaluudet alkoivat noin 20 km ennen huoltopistettä. Myrskytuuli yltyi entisestään pimeyden sulkiessa kukkulat sisäänsä. Oli aika virittää otsalamppu palamaan ja keskittyä jokaiseen askeleeseen, joita yli 30 m/s puhaltavat puuskat halusivat sekoittaa. Välillä isotkin miehet siirtyilivät muutamia metrejä sivulle kunnon täräyksen osuessa kohdalle. Desibelit jylisivät korvissani tuulen pauhatessa säkkipimeässä illassa.
Jatkuva myrsky ja sade hidastivat menoani ja kylmyys alkoi hiipimään kehooni. Tulin White House nimisen pubin luokse, joka seisoo tien varressa keskellä ”ei mitään”. Pubin parkkipaikalla Mountain Rescue piti nestehuoltoa tarjoten myös kuivakakkua ja keksejä. Kysyin mahdollista sisätilaa vaatteiden vaihdolle. Sellaista ei ollut ja pubi ei huolinut mutaisia juoksijoita sisälle.
Minun oli saatava lisävaatetta päälleni, koska hypotermian esiasteet koettelivat jo kehoani. Myrsky ei tosin houkutellut avaamaan reppuani. Onneksi tajusin etsiä rakennuksen takaa suojaisan nurkkauksen, johon tuuli pyörähti vain satunnaisesti. Puin yhden lisäkerroksen yläkroppaan ja vaihdoin kuivat hansikkaat käteeni. Olin valmis siirtymään viimeiselle reilun 10 km etapille kohti huoltopistettä.
Viimeinen osuus oli varsin tasaista, mutta meneminen hidasta. Välillä jouduin painautumaan 90 asteen kulmaan sukeltaessani läpi raivoavan tuulen. Hidas vauhti ei sinänsä haitanut, koska tavoitteena oli maali ei mikään varsinainen aika.
Pitkän taistelun jälkeen jyrkkä, kivikkoinen ja mutainen polku johdatti minut huoltopisteelle. Henkilökunta otti minut upeasti vastaan. He kertoivat tehokkaasti, miten huoltopisteellä toimitaan. Kuravaatteiden kuorintahuone oli ahdas ja henkilökunnan loistavasta asenteesta huolimatta tunnelma oli varsin levoton. Jätin päällysvaatteeni siksi aikaa kurahuoneeseen, että sain syötyä ja peseydyttyä.
Järjesteltyäni vaatteet, menin punkkaan nukkumaan ja tavoitteena oli kahden tunnin unet. Pyörin levottomasti aikani, kunnes nukahdin noin tunnin unille. Herättyäni laitoin repun nopeasti kasaan ja säntäsin polulle noin klo 4.30 aamulla. Seuraavalle huoltopisteelle oli matkaa 100 km.
Toisen etapin alussa lähdin pitämään reipasta vauhtia yllä. Ensimmäisen 20 km aikana ohitin noin 30 kilpailijaa vaikka vauhtini oli maltillinen. Osalle kilpailijoista matka oli jo tehnyt jaloille tuhoa. Aamusta ja päivästä oli tulossa varsin kaunis. Aurinko näyttäytyi heti noustessaan. Ensimmäiset 55 km tällä osuudella olivat maltillista nousua ja laskua, laidunalueiden ylityksiä sekä pienten kylien läpi kulkemista.
Malhamin kylässä pysähdyin syömään minulle entuudestaan tuttuun the Lister Arms pubiin. Kello oli noin 15.30. Kehoni kaipasi lasagnea tai jotain pastaa, mutta niitä ei listalta löytynyt. Tilasin jonkinlaisen salaatin, joka ei maistunut eikä mennyt kurkusta alas. Yli puolet jäi syömättä. Tämä ei ollut hyvä asia jatkoa ajattelen.
Lähdin kohti Malham Tarnia, jossa sijaitsi pieni huoltopiste juomatankkausta varten. Matkaa sinne oli noin 6 km ja välissä oli Malham Cove. Kalkkikivimuodostelma, jonka päälle oli lyhyt mutta jyrkkä nousu. Laitoin otsalampun päähän nousun aikana. Ylhäällä Coven päällä piti taittaa poikittain kivikko-osuus, jossa tuli olla tarkkana. Kivien muoto ja liukkaus teki siitä haasteellisen ylitettävän. Tämän jälkeen edessä oli vielä hetki teknistä kivikkoa ennen muutaman kilometrin tasamaaosuutta itse huoltoon.
Varsin pian olin Malham Tarnin huollossa ja matkaa oli takana noin 135 km. Olin hyvissä voimissani, vaikka jalat olivat kipeät. Myös huoltohenkilökunta totesi miehen olevan pirteässä kunnossa. Kysyin varsinaiselta Spine Race persoonalta John Bamberilta miltä ensi yön tuulitilanne näyttää. John totesi sen olevan varsin mieto. Tyyntä myrskyn edellä, koska seuraavalle yölle oli ennustettu taas myrskyä.
Kiitin ystävällistä huoltoporukkaa ja suunnistin kohti Fountain Felliä, jonka jälkeen oli vielä Pen-y-Ghent nousu ennen Hortonin kylää, jossa oli kahvila auki.
Tommi hyvävoimaisena 135 km:n huollossa. Kuva: Will Baldy
Muutaman tasamaakilometrin jälkeen alkoi kipuaminen kohti huippua. Tässä vaiheessa tunsin, kuinka tuuli alkoi nousemaan. Johnin mainitsema myrsky taisi ottaa etuaskeleita. Ylhäällä Fountain Fellillä tuuli oli jo todella kovissa lukemissa ja halusin nopeasti pois sieltä.
Pääsin alas osin teknisen alamäen ilman suurempia ongelmia. Vauhti oli hidas, koska en halunnut kaatua kisan tässä vaiheessa. Suurin ongelmani alkoi lähestyä. Univelkani oli kasvanut massiiviseksi ja huomasin, kuinka tasamaaosuudella silmäni rupesivat välillä menemään kiinni.
Piiskaava vesisade yltyi lähestyessäni Pen-y-Ghentin nousua. Väsymykseni oli yltynyt aiempien kokemuksieni yläpuolelle. Kehoni energiataso oli vajaa, mikä edisti kylmyyden pureutumista iholleni. Vaikka nousun vaikein osuus on lyhyt, siinä on oltava tarkkana, vaikka olisi valoisaa ja kuivaa. Nyt tilanne oli toinen – näkyvyys paksun pilven sisällä oli noin 5 metriä, jota säesti ankara tuuli syösten vesipisarat vaakasuoraan vasten kulkijaa.
Yritin etsiä myrskyssä suojaa pukeakseni lisää vaatteita päälleni. Sellaista ei tullut vastaan ja huonon näkyvyyden takia otsalampulla ei voinut haravoida ympäristöä. Vähän ennen varsinaisen nousun alkua painauduin tuulensuojaan kivimuurin taakse pukeakseni päälle kaiken mitä repusta löytyy. Goretex takin alla oli entuudestaan lyhyt- ja pitkähihainen juoksupaita ja paperinohut tuulitakki. Lisäsin niiden päälle pitkähihaisen merinovillapaidan ja ohuen juoksutakin. Lämpö alkoi palata kehooni.
Väsymys ja kova rasitus olivat vieneet ruokahaluni. Tiesin, että tarvitsin lisää energiaa, jotta olisin valmis nousuun. Sain ahdettu jotain vatsaan hieman heikolla menestyksellä. Nousun alku sujui muutamia tuulenpuuskan aiheuttamia horjahduksia lukuun ottamatta hyvin. Valtava tuuli ravisutti kuoritakkiani ja sen huppua saaden aikaan kovan paukkeen korvissa.
Nousu oli minulle tuttu reilu puolen vuoden takaisesta juoksustani. Nyt vaikeusaste oli exponentiaalisesti suurempi. Käytin noustessa käsiä ja jalkoja. Välillä varmistin nousemista laittamalla mielummin polven kuin liukkaan kengän seuraavaan tukipisteeseen. Yritin ennakoida tuulenpuuskien heilauttelua tukemalla itseäni voimakkaammin kohti liukkaita noustavia kiviä.
Päästyäni huipulle tiheän pilven sisään, näkyvyys oli lähes olematon. Otsalampun valo sokaisi takaisin paksusta usvasta. Säädin lampun valon pienimmälle ja aloin etsiä alas vievän polun alkua. Uskomatonta miten ”pienet” asiat nousevat suuriksi tällaisissa tilanteissa. Koin aitoa iloa ja helpotustakin huomatessani polun alun pois tästä hornan kattilasta.
Alamäki ja sitä seuraava varsin tasainen osuus tuntuivat ikuisuudelta ja olin alkanut taas nukahdella kävellessäni. Uskomatonta miten sitä pysyy pystyssä, vaikka kulkee välillä silmät ummessa. Ehkä ihminen siirtyy eräänlaiselle autopilotille taivallettuaan yhtämittaisesti kymmeniä tuhansia askeleita. Askel kerrallaan saavutin Pen-y-Ghent kahvilan, missä minut otettiin taas vastaan kuin kuninkaallinen.
Söin ruoan ja päätin ottaa puolen tunnin nokoset. Kehoni oli ylikierroksilla ja nukahtaminen oli vaikeaa. Lopulta torkahdin 10 minuutin ajaksi. Herättyäni mietin vakavasti pitäisikö minun lopettaa kilpailu tähän noin 150 km kohtaan. Olin lopen väsynyt ja yön myrsky ei houkutellut seuraavalle 25 km etapille.
Join litran kolajuomaa ja oloni koheni huomattavasti. Kahvilassa ei ollut vessaa vaan minun piti kävellä 100 metriä yleisiin parkkipaikan vessoihin. Tein siellä pientä huoltoa. Ostin kahvilasta litran kolaa ja 250 grammaa toffeeta reppuuni. Olin päättänyt syöksyä yön pimeyteen, viimeiselle osuudelle ennen huoltopistettä, jossa saisin nukkua pidemmät unet.
Ensimmäinen 10 km sujui hyvin pitäessäni yllä ripeää vauhtia. Halusin pian huoltopisteelle. Tuuli oli raivoisa eikä antanut hetken rauhaa. Viimeinen osuus ennen seuraavaa Hawesin kylän huoltoa oli pääosin tuulen kanssa tappelua.
Tommi myrskyn silmässä jossakin ylämaan polun varrella
Sitten alkoivat ongelmat. Väsymys, jota luulin päässeeni karkuun, vyöryi päälleni kuin pikajuna. Vauhti hidastui ja tunsin, kuinka kehoni energiavarat kuihtuivat olemattomiin. Alkoi kova taistelu. Eräänlainen eloonjäämiskamppailu, jossa minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko suoriudun huoltoon tai kääriydyn hätämajoitusbivyn sekä makuupussin sisään painaen gps-jäljittimen SOS-painiketta ja jään odottelemaan pelastajia. Toinen vaihtoehto ei houkutellut minua.
Aloin jälleen nukahdella kävellessäni kivisiä ja mutaisia kärrypolkuja. Välillä polkujen vieressä kulki kivimuuri, joka antoi suojaa sen toisella puolella mylvivästä myrskystä. Välillä muuri loppui kuin seinään ja sen takana väijynyt tuuli pamautti suoraan kehoon siirtäen miestä sivuun.
Tiesin olevani lähellä huoltoa, vaikka missään ei näkynyt valoja. Oli säkkipimeää. Keskityin pysymään hereillä ja aloin puhella itsekseni. Jälleen kuljin useita askeleita silmät kiinni siirtyen kärrypolulla puolelta toiselle. Havahduin silmät kiinni kipuun, kun jalkani lipsahti mutaisen kiven päältä vääntäen vasenta polvea.
Olin jo niin väsynyt, etten pystynyt analysoimaan jalan vamman tasoa. Raahasin jalkaa, polven kivun pitäessä minut hereillä. Ilman tätä kipua olisin saattanut kellahtaa polun viereen torkkumaan mikä olisi ollut vaarallista. Vihdoin näin valoja ja tiesin, että kohta pääsen nukkumaan.
Tulin Hawesin kylään, mutta en löytänyt huoltoa. Olin niin väsynyt, että en tajunnut tarkistaa sen sijaintia netistä. Haahuilin kylän kapeita katuja edes takaisin lähes tunnin etsien lämpöä ja ruokaa ennen kuin näin yhden kilpailijan ja tajusin missä huolto oli.
Huoltoon tullessani minut otettiin taas loistavasti vastaan. Kyseltiin vointiani ja oltiin heti valmiita auttamaan. Huollon henkilökunta näki varmasti, että kävin hitaalla, koska eivät mitenkään hoputtaneet pois eteisaulasta, jossa kuravaatteet tuli ottaa pois.
Syötyäni huoltopisteen lääkäri katsoi polveani. Selkeä vamma, mutta hän sanoi, että voidaan teipata ja takaisin polulle. Sanoin nukkuvani ensi ja katsotaan sitten miltä tilanne näyttää. Nukuin 4,5 tuntia ja herätessäni polvi petti alta kivun vihlaistessa sitä. Tiesin, että kilpailu oli tässä, mutta halusin uskotella jotain muuta. Lääkäri katsoi uudestaan polvea ja totesi, että jos jatkat, vamma pahenee nopeasti. Totesin jatkamisen olevan hieman ongelmallista, kun polvi ei kestä kunnolla kävelyä. Päätös oli selvä, kilpailuni loppui tähän.
Hieno 174 km matka ja hienoja kokemuksia. Loistava kilpailuorganisaatio ja mahtavia kilpailijoita. Kaikki valmiita pyyteettömästi auttamaan toisiaan. Jokainen keskeytetty kisa harmittaa, mutta samalla auttaa eteenpäin. Olen lisäkokemuksia rikkaampi, joita voin hyödyntää jatkossa. Vaikka päämäärä on tärkeä, matka on tärkeämpi. Pääsin jälleen yhdelle matkalle. Jokainen askel vie kohti jotain. Nähdäänkö minut vielä Spine Race:ssa – liian aikaista sanoa.
Tommi Sulander
