Rakkoja, rakkoja, lisää rakkoja – sekä analyysiä Kainuu Trailista

Olipahan hikisen kuuma kesä! Tuulettimet hyrisivät täysillä öisin, mustikat kuivuivat rusinan kokoisiksi ja paarmojen määrä tuntui lisääntyneen eksponentiaalisesti.

Vai onko kyse näkökulmasta? Toisaalta uimavedet olivat lämpimämmät kuin koskaan, shortseilla sai mennä aamusta iltaan ja jäätelö maistui taivaalliselle. Ja sama meno tuntuu jatkuvan elokuussakin, mikäs sen hienompaa!

Avasin oman kilpailukauteni heinäkuun alussa Hossassa, jossa olen vieraillut lähes vuosittain siitä asti, kun siitä tuli vuonna 2017 maamme 40. kansallispuisto. Sen neulaspolkuihin ja maisemiin ei vain voi kyllästyä.

Noin 20 km takana ja kaikki hyvin – toistaiseksi. Pian tämän jälkeen alkoivat rakot vaivata ja loppu olikin vaivalloista. Kuva: Mikko Turunen

Kainuu Trail -tapahtuma keräsi ensimmäisenä vuotenaan 300 osallistujaa, ja maisemien sekä järjestelyjen puolesta tapahtumalla on potentiaalia kasvaa suuremmaksikin. Osallistujan kannalta tärkeimmät asiat eli reitin merkintä, huolto, korona-ajan turvatoimet sekä tiedotus onnistuivat hyvin. Rohkenen kuitenkin ehdottaa joitain muutoksia, jotta kokemus voisi olla vieläkin parempi.

  • Polkujen maksimaalinen hyödyntäminen. Kun ollaan tällaisessa polkuparatiisissa, tulisi tieosuuksia välttää kuin ruttoa. Nyt alussa juostiin lähes 1,5 km soratietä, kun vieressä olisi mennyt mukava polku. Toinen tylsä tiepätkä oli Iso-Valkeaisen huollon jälkeen (kolme pisintä matkaa) ja vieläpä mennen tullen. Tähänkin olisi tarjolla polkuja joko pohjoisen tai lännen kautta kiertäen.
  • Starttiajat ja suoritusaika. Pisimmän eli 78 kilometrin startti oli jo klo 6, ja minun valitsemalleni matkalle 38 kilometrille startattiin yhdeksältä. Suoritusaikaa näille matkoille oli annettu 16 ja 13 tuntia, mikä on aivan liian paljon. Ainakin 2-3 tuntia voi lähtöaikoja huoletta myöhentää ja samalla lyhentää maksimisuoritusaikaa. Tämä takaisi erityisesti kauempaa matkustaville riittävästi uni- ja valmistautumisaikaa.
  • Järjestäjän ilmoittamat nousumetrit. Nyt taisi lipsahtaa sitä kuuluisaa Lapin lisää nousumetreihin. 78:lle “luvattiin” hulppeat 2730 nousumetriä, mutta todellisuudessa niitä kertyi n. 1300. 38 kilometrillä lopullinen toteuma oli n. 350 metriä, kun reittikuvauksessa ilmoitettiin kolme kertaa suurempi lukema. On tärkeää, että lukemat ovat oikein, koska moni saattaa kavahtaa hurjia nousumetrejä ja valita toisen tapahtuman.
Hossan kansallispuisto tunnetaan muun muassa kirkkaista vesistöistään. Niissä oli mukava viilentää oloaan kisan aikana ja sen jälkeen. Kuva: Mikko Turunen

Kantapään kautta

Oma kisani Hossassa meni odotuksiin nähden alakanttiin. Haasteet alkoivat jo viikkoa aikaisemmin, kun Ahti-myrskyn seurauksena majapaikkani Hossan Kylmäluomassa koki kovia ja koko leirintäalue joutui remonttiin. Uusi majoitus löytyi lopulta Kuusamosta, josta oli tunnin ajomatka kisapaikalle. 

Kisapäivä oli todella lämmin ja tiesin heti, että suunniteltua matkavauhtia on pudotettava. Karvaassa muistissani on Kopparnäs Coast Trail -tapahtumassa vuonna 2019 saamani lämpöhalvaus, josta kirjoitin aikoinaan Polkujuoksija-lehteen (1/2020). Helle ja juoksu on minulle vaarallinen yhtälö.

20 kilometrin paikkeille asti juoksu tuntui suht hyvältä, kunnes aloin tuntea ikävää hiertymistä jalkapohjissani ja varpaissani. Sitten tapahtui sarja päätöksiä, jotka näin jälkikäteen tarkasteluna olivat täysin vääriä.

Olin solminut toisen kenkäni hieman liian löysälle ja etenkin alamäissä jalkapohjaani kohdistui liikaa kitkaa. Kaiken lisäksi samassa kengässä tuntui olevan roska, joka aina silloin tällöin muljusi ikävästi päkiän alla. Olin myös valinnut keliin nähden aivan liian paksut juoksusukat, minkä seurauksena jalat hikoilivat paljon.

Ei, en pysähtynyt poistamaan roskia, saatikka sitomaan nauhoja paremmin – puhumattakaan siitä, että olisin suojannut varpaani repussani olleilla hyvillä teipeillä ja rakkolaastareilla. Miksi en? Koska olisin riskeerannut siinä vaiheessa hallussani olleen viidennen sijani, sillä lähin uhkaaja oli vain 1-2 minuutin päässä.

Ihan hölmöä. Miten voi numerolappu sumentaa järjenjuoksun näin pahasti? Enhän edes taistellut kärkisijoista. Niinhän siinä sitten kävi, että kun lopulta tuntia myöhemmin kiristin nauhoja, olin jo juossut jalkapohjani paskaksi. Ja se viides sijakin oli jo mennyt.

Kaiken kukkuraksi krampit alkoivat vaivata viimeisellä kympillä. Osittain kuuman sään takia, osittain väärän juoksutekniikan, kun rakot pakottivat erilaiseen maakontaktiin. Tavoiteaika karkasi lopulta 20 minuutin päähän, kun pienikin vauhdin lisäys aiheutti välittömät krampit.

Varsinainen ’juhlahetki’ koitti maalissa, kun otin kengät pois jalasta. Suurin osa rakoista oli puhjennut ja iho kuoriutunut laajoilta alueilta pois. Voitte arvata, miltä peseytyminen tuntui.

Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Isovarpaan tyvi tulehtui sen verran pahasti, että tarvittiin antibioottikuuri. Seuraavat pari viikkoa menikin sitten hissukseen hiipien ja muiden uintireissuja rannalta kaiholla katsellen. Suunniteltu vaelluskin siirtyi ensi suveen.

Milloinkahan tämä kilpailuhenkisyys edes hieman laimenisi?

Tämä alun asfaltti-/sorapätkä oli mielestäni turha, kun vieressä oli tarjolla hieno polku. Kuva: Mikko Turunen

Nutsia touhua

Polkujuoksu on siitä metkaa, että siinä myös huippujuoksijat välillä oppivat uusia asioita kantapään kautta.

Hossan vammojen seurauksena minulla oli aikaa puuhailla kaikkea muuta, ja katsella esimerkiksi Nuts 300 -tapahtuman gps-palleroita kesäiltojen ratoksi.

Muistan, kuinka tapahtuman johtaja Eero “Eppu” Lumme aikoinaan naureskeli jossain lehtijutussa, että “hyvä jos kymmenkunta hullua saadaan mukaan”, kun häneltä kysyttiin maamme ensimmäisen 200-mailisen polkukilpailun kiinnostavuutta.

Loppujen lopuksi seikkailuretkelle Lemmenjoen kansallispuistosta aina Äkäslompoloon asti starttasi 68 hurjapäätä, joista 29 selvisi maaliin asti. Selviytyä on varmaan oikea verbi kuvaamaan suoritusta. Onnittelut kaikille.

Vaikka suoritusaikaa oli ruhtinaalliset viisi vuorokautta (tarkalleen 126 h), mikä vastaa 2,5 kilometrin tuntivauhtia, erämaaolot osoittivat vaativuutensa. Etenkin moni ennakkosuosikki joutui keskeyttämään jalkojen rakkojen takia. Somepäivityksiä katsellessa ihan sydäntä kylmäsi, kun näki niin pahaan kuntoon päässeitä jalkapohjia ja varpaita. Siinä omat rakot asettuivat oitis oikeaan mittasuhteeseen.

Joku tietenkin ennätti paheksumaan moisten kuvien julkaisua, mutta olen täysin eri mieltä. Koska kyseessä oli ensimmäinen näin pitkä polkukisa, on tärkeää, että se dokumentoidaan mahdollisimman kattavasti. Se tarkoittaa silloin myös näitä irvokkaita kuvia vettyneistä ja haavaisista jaloista. Jokaisesta kokemuksesta, yrityksestä ja erehdyksestä on hyötyä tulevia koitoksia ajatellen. 

Siksi on pelkästään hienoa, että somen kulta-aikana näitä erilaisia tarinoita on tarjolla laidasta laitaan. Ne voi aina myös sivuuttaa yhdellä peukalon pyyhkäisyllä.

Kesää ja etenkin kilpailukautta on vielä onneksi kosolti jäljellä. Luvassa on siis lisää onnistumisia ja epäonnistumisia, tarinoita meiltä kaikilta teille kaikille.

Aiheeseen liittyvät julkaisut

1 Kommentti(a)

  1. Pingback: Juoksee peurojen kanssa – kisaraportti Western Village Trail Runista - Trailrunning Finland

Kommenttikenttä on suljettu.

X
X