Täydellinen keskipitkä ultra – UTMB-viikon vuorikisa OCC

Maailman polkujuoksijat valtaavat Chamonix´n elokuun viimeisellä viikolla. Suosittu UTMB- tapahtuma koostuu useista eri kisamatkoista välillä 40-170km. Näille kilpailumatkoille kerätään pisteitä eri maiden polkujuoksutapahtumista ja lopulta paikan saavat ne, joilla on parhain arpaonni.

UTMB arpa osui kohdalleni 2020 jolloin Ranska ei kisaa pandemian takia voinut järjestää. Osallistuminen siirrettiin tälle vuodelle ja vieläpä saatiin jännittää kesän ajan tuleeko kisoja nytkään. Onneksemme rokotukset ehtivät järjestyä ja muutenkin pahin tilanne ennätti väistyä. Matkustin Ranskaan jo maanantaina ja kisa starttasi torstaina. Siinä olikin hyvä edes vähän totutella korkeampaan ilmanalaan. Tietysti olisin toivonut saavani kasvatettua punasolumassaani useamman viikon ajan mutta nyt se ei ollut mahdollista.

Aamu Orsieren kylässä.

Vihdoin kisa-aamu

Itse kisa-aamuun heräsin harvinaisen hyvin nukkuneena. Kisabussi lähti kohti Sveitsin puolella olevaa Orsieresen kylää aamuvarhain ja lähtölaukaisu tapahtui klo 8.15. Kylään oli kokoontunut paljon paikallisia kannustamaan ja seuraamaan varhaista lähtöä. Tämä niin kutsuttu lyhyen ultran vuorikisareitti oli kokonaisuudessaan 57km pitkä ja nousumetrejä kertyi n. 3400. Orsieresen uniikki laakso tarjosi upeat maisemat juosta alkumatkaa läpi kauniin Champex-Lacin ja kohosi ylös Les Tseppesin huipulle. Välissä noustiin ehkä teknisesti haastavin nousu La Gieten huipulle mutta sen lasku Trienteen oli upea ja jälleen kerran maisemiltaan todella kaunis. Reitillä vuorottelivat hiekka-kivipolut, välillä isompia teitä ja välillä taas suomalaisempia metsäteitä ja metsäpolkuja. Asfalttia unohtamatta. Varsinaista vuorimaista kiipeämistä ei reitillä ollut. Nousut huipuille mentiin hyvin tallattuja polkuja pitkin, joita kärkijuoksijat varmasti myös juoksivat.

Kaunis Champex-Lac Kuva: Tomi Savolainen

Kotoisissa pikkukylissä oli vastassa reitin varrella paikallisia perheitä lapsista vanhempiin ja kaikki hurrasivat, kilistivät kellojaan ja jaksoivat huutaa jokaiselle menijälle. Ihmiset olivat myös kokoontuneet sinne nousujen varrelle kannustamaan kilpailijoita. Kylät olivat myös koristeltuja ja tuntui jotenkin jopa juhlalliselta juosta ne läpi. Välillä unohdin juoksemisen kokonaan ja kiinnitin vain huomiota ihmisiin ja upeisiin maisemiin.

La Gieten laaksoa.

Vuorikisaan valmistautuminen

Ennen kisaa olin mielestäni tehnyt täydellisen valmistautumisen. Olin tankannut hyvin ja nauttinut nesteitä pitkin viikkoa. Jalat oli huollettu ja hoidettu. Seurakaveri Mira Hämäläinen-Ihon kanssa olimme päättäneet vaan olla ja nauttia junan kyydistä alkuviikon, jotta jalat saisi levätä ja valmistautua tulevaan koitokseen.

Lähdin rauhallisesti liikkeelle jopa liiankin sillä halusin varmistaa jaksamisen lopun nousuihin ja laskuihin. Puolivälin jälkeen (26km) tuntui kropassa todella hyvältä ja ajattelin, että saisin varmasti vauhtia lisättyä. Les Tseppesin huipulta laskettiin pitkä alamäki Vallorcineen hyvällä vauhdilla ja tämä oli toiseksi viimeisin lasku. Parasta oli nähdä ystävät Vallorcinessa – huuto kuului kaukaa ja Suomen liput liehuivat. Ihan huippua!! Sain hurjasti voimaa ja motivaatiota jatkaa eteenpäin kohti Chamonix´a.

Puolivälimatkaa Trientissä. Kuva: Jenni Isola

Kuvausta kisareitistä

Ainoa edes jollain tavalla juostava tasainen (nousevaa pikkupolkua ja rollaattoribaanaa) pätkä oli 8km Vallorcinesta Argentiereen. Se oli tylsempi kohta, eikä maisematkaan oikein vaihtuneet. Lisäksi siihen osui ärsyttävä vastatuuli. Koin ettei sitä oikein voinut juosta kokonaan, vaikka olisikin ollut juuri sitä ”tasaisempaa” juostavaa. Lisäksi ehkä vaativin ja pisin laskeutuminen Vallorcineen oli vienyt mehuja kintuista. Argentieressä huollosta juoksin pienen alamäkipummin mutta ystävällinen paikallinen pysäytti autonsa viereeni ja huusi minut reitille. Viimeinen nousu La Flegerelle oli ehkä se pahin ja synkin. Tunsin voimieni hyytyvän ja kaiken lisäksi huomasin takaa tulevan samoja naisia, jotka olin ohittanut Vallorcinen alamäessä. En vaan pystynyt tunkkaamaan nopeammin vaikka tuntui, että voimia vielä olisi. Vuorilla juokseminen vaatii totuttelemista ohuempaan ilmaan. Hapenpuute eli hypoksia aiheuttaa elimistössä muutoksia sopeutumisen kautta. Korkeassa ilmanalassa hengitys tihenee, veren plasmavolyymi pienenee ja syke nousee. Tarkoittaen, ettei sama juoksun tehokkuus välttämättä päde vuorilla mihin on tottunut normiolosuhteissa. Tämäkin tila on hyvin yksilöllistä juoksijan kohdalla.

Kohti lopun tunnelmia

La Flegeren laskussa laskettelurinteen päältä alkava polku laskeutui metsään. Polku pysyi juurakoiden ja kivien seassa mutkitellen ja huomasin etten pystynytkään juoksemaan mutkaista metsäpolkua niin kun olin kuvitellut. Tunsin jo selkeästi sisäreisien raituksen iskutuksesta ja se tunne vaan vahvistui. Noin 4km mittainen metsäpolku laskeutui vihdoin hiekkatielle. En enää ottanut selkiä kiinni mutta Chamonix’n keskusta oli edessäni. Tuntui jälleen juhlalliselta juosta pitkin kylää ihmispaljouden keskellä. Tuntui, että olin tarpeekseni juossut mutta toisaalta tuntui, että kisa oli hetkessä ohi.

Loppusuoralla Chamonix´ssa. Kuva: Pasi Rinne

Upea tapahtuma. Vaikuttava ja tietysti erilainen kun pienemmät kisatapahtumat, joista myös pidän. Polkujuoksun yhteisöllisyys, joka tässäkin tapahtumassa erityisesti korostui TDS-matkalla menehtyneen ulkomaalaisen juoksijan ja hänen läheisten muistamisena. Se oli osoitus siitä, miten me polkujuoksijat välitämme ja kunnioitamme toisiamme. Tämä yhteisöllisyys oli jälleen vahvasti läsnä ja jäi sydämeeni.

Iloinen juoksija maalissa. Kuva: Jenni Isola

Pääsispä taas vuorille 😉

-Ulla

UTMB- tapahtuman kansainvälisestä tasosta voit lukea Tomi Savolaisen artikkelin Juoksija-lehdestä.

Aiheeseen liittyvät julkaisut

1 Kommentti(a)

  1. Pingback: UTMB:n suomalaissilmin - Trailrunning Finland

Kommenttikenttä on suljettu.

X
X